Elokuvassa käytettyjä vanhoja hoitomuotoja:
Lobotomia on kirurginen menetelmä, aivoleikkaus. Uskottiin, että kun aivoista tuhotaan vaurioitunut kohta, terveet toiminnot saavat tilaisuuden päästä esille. Menetelmän kehittänyt portugalilainen Egas Moniz sai keksinnöstään Nobelin palkinnon vuonna 1949.
Menetelmää pidettiin aluksi hyvin lupaavana. Potilaista tuli rauhallisia, minkä lisäksi monet kovista kivuista kärsineet potilaat saivat avun. Sivuvaikutuksena havaittiin kuitenkin yleisesti tunne-elämän taantumista. Potilas saattoi tylsistyä henkisesti, mikä vaikeutti sosiaalista kanssakäymistä. Aloitekyky heikkeni ja henkilöstä saattoi tulla apaattinen. Toiset saivat hallitsemattomia raivokohtauksia. Jotkut eivät kyenneet hallitsemaan virtsaamista ja ulostamista.
Vaikka leikkaukseen liittynyt kuolleisuus oli vähäistä (1-3%), jälkiseurauksena saattoi ilmetä muita sairauksia, kuten epilepsia tai aivoverenvuoto.
Suomessa lobotomiaa ei ole käytetty enää pitkään aikaan.
Kiedehoitoja käytettiin aiemmin rauhoittamaan levotonta potilasta. Henkilö käärittiin lakanoihin kuin kapaloihin ja estettiin näin liikkuminen. Hänet laitettiin kieteissä vuoteeseen muutamaksi tunniksi. Hoitoa käytettiin tilapäisesti tai kuuriluonteisesti 1-3 kertaa päivässä muutaman päivän ajan. Nykyään tätä hoitomenetelmää ei enää käytetä, vaan sen sijaan levotonta potilasta rauhoitettaessa suositaan eristämistä tai lepositeitä.
Insuliinishokkihoito yleistyi länsimaissa vuoden 1935 jälkeen, jolloin itävaltalainen lääkäri Sakel raportoi hyvistä kokeilutuloksistaan. Hoitomenetelmän taustalla ei ole tieteellistä teoriaa, vaan pelkästään hoitokokeita. Tarkoituksena oli saada potilas insuliiniannoksella syvään koomaan 4-6 kertaa viikossa, minkä jälkeen sama toistettiin useita kertoja tavoitteena saada psykoosioireet häviämään.
Menetelmä oli hengenvaarallinen ja edellytti korkeatasoisia sairaalaolosuhteita. Siitä luovuttiin 1950–luvulla uusien lääkkeiden (neuroleptien) tulon myötä.
Sähköshokkihoito eli sähköhoito aloitettiin 1930 –luvulla. Tuolloin ajateltiin, että potilaalle aiheutettu epilepsiakohtaus vähentäisi skitsofrenian oireita ja niinpä kohtauksia aiheutettiinkin lääkkeillä tai sähkövirralla. Potilaille tuli usein ennen tajunnan menetystä tukehtumisen tunne ja kuolemanpelko. Sähköhoitoa annettiin tavallisesti 2-3 kertaa viikossa, joskus jopa 20 kertaa samalle potilaalle.
Kokemus osoitti, että skitsofreniapotilaat hyötyivät harvoin sähköhoidosta. Sen sijaan sitä on sittemmin käytetty vaikean masennuksen hoidossa. Hoito annetaan nykyään nukutuslääkärin valvonnassa yleisanestesiassa. Sähköhoito aiheuttaa usein mm. muistihäiriöitä.
Kestounihoidossa levoton potilas pidettiin lääkkeiden avulla unessa yleensä 8-10 päivän ajan, joskus jopa kaksi viikkoa. Potilas oli pari kertaa vuorokaudessa lyhyen ajan hereillä. Hoito oli hyvin vaarallista. Sitä käytettiin Suomessa hyvin vähän.
Malariahoidossa potilaaseen ruiskutettiin malariaa sairastavan verta ja aiheutettiin näin tahallaan tauti. Malariaan liittyvillä kuumekohtauksilla uskottiin olevan parantavaa vaikutusta täysin toiseen sairauteen. Malaria on sinänsä vakava sairaus, joten tämäkään hoito ei ole inhimillistä.
Eristämisen tarkoituksena on rauhoittaa levoton potilas. Sitä tehdään laitoshoidossa. Henkilö voidaan laittaa yksinään eristyshuoneeseen tai sitoa käsistään ja jaloistaan vuoteeseen lepositeillä. Lempeämpi tapa on sulkea hänet omaan huoneeseensa rauhoittumaan.
Eristämisessä on kyse vapaudenriistosta ja siksi sitä tulisi käyttää vain äärimmäisessä pakkotilanteessa eikä koskaan rangaistuksena. Kokemus on usein potilaalle henkisesti äärimmäisen raskas. Suomessa eristämistä ja sitomista käytetään kuitenkin aivan liikaa ja usein sitä paitsi ilman riittäviä perusteita. Hoitokulttuuriin tarvitaan muutos.
