Hyppää sisältöön

”Ajattelen, että minulla on kaksi elämää”

Äidittömyys ja lastenkodissa kasvaminen, oman lapsen kuolema ja vuosikausien masennus ovat kokemuksia, joista yli pääseminen ja toipuminen on usein pitkä tie. Maarit Suhonen on kulkenut tuon tien ja on tänä päivänä onnellisempi kuin ehkä koskaan aiemmin.

Kun Maarit Suhonen kirjoitti viitisen vuotta sitten Naislaif-blogiinsa tekstin 8-vuotiaana menehtyneestä tyttärestään, hänen miehensä tuli paniikissa kotiin. Hän oli lukenut Maaritin blogin ja pelästynyt, että tämä olisi kotona aivan hajalla. Miehen hämmästys oli suuri, kun Maaritilla olikin kaikki ihan hyvin. Maaritkin hämmentyi miehen reaktiosta. Lapsen kuolemasta kirjoittaminen oli tuntunut juuri sinä päivänä hyvältä ajatukselta, eikä hän ollut sen enempää poissa tolaltaan kuin normaalisti muutenkaan.

– Tyttäreni kuolemasta oli jo yli 15 vuotta, ja kirjoitin blogiin menneisyyttäni. Kirjoittaminen on minulle aina ollut helppo keino puhaltaa ajatuksia ja tunteita ulos.

Maarit Suhosen elämässä on ollut jopa kohtuuttoman paljon vaikeuksia sanoitettavaksi. Maarit oli vielä vauvaiässä, kun hänen vanhempansa erosivat. Äiti hylkäsi hänet, ja Maarit toimitettiin lastenkotiin. Siellä hän vietti pari ensimmäistä elinvuottaan. Parivuotiaana hän muutti isänsä ja tämän uuden puolison luokse asumaan. Maaritin lapsuus ja nuoruus isän perheessä oli täynnä haasteita.

– Ensimmäiset traumani syntyivät varmasti jo lastenkotiaikoina. Perhe-elämämme oli ongelmallista ja masennuin jo teini-ikäisenä ensimmäistä kertaa. En silloin tosin tajunnut sitä itse, eikä sitä myöskään diagnosoitu.

16-vuotiaana Maaritin elämässä tapahtui käänne, kun hän tapasi biologisen äitinsä ensimmäistä kertaa. He alkoivat hitaasti eheyttää äiti-tytär-suhdetta, jota ei aiemmin ollut olemassakaan. Nyt 48-vuotiaana Maaritilla on ollut kiinteät välit äitiinsä jo vuosia, ja he ovat puhuneet paljon kaikesta tapahtuneesta.

Minut oli hylätty vauvana, enkä ollut koskaan kunnolla hahmottanut, kuka olen ja miksi.

– Äidin kohtaaminen oli suuri muutos. Murrosikäisen mielessäni oli pyörinyt paljon kysymyksiä, joihin sain vihdoin vastauksia. Vaikka myös kysymyksiä heräsi läjäpäin lisää. Tajusin, kuinka merkittävä asia äidittömyys oli ollut elämässäni. Minut oli hylätty vauvana, enkä ollut koskaan kunnolla hahmottanut, kuka olen ja miksi.

”En tajunnut olevani masentunut”

Kun Maarit oli 18-vuotias, hän huomasi odottavansa ensimmäistä lastaan. Esikoinen syntyi Maaritin juuri täytettyä 19 vuotta, ja 23-vuotiaana hän oli jo naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Avioliitto lasten isän kanssa ei ollut helppo, ja lopulta liitto päättyi eroon.

– Minusta tuli kolmen lapsen yksinhuoltaja keskellä haasteellista eroprosessia.

Kun avioerosta oli kulunut noin vuosi, tuli päivä, joka romahdutti kaiken. Sinä päivänä Maaritin tyttären Christinan kaverit tulivat kotiovelle kertomaan, että Christinalle oli sattunut jotain. Kun Maarit ennätti tyttärensä luokse, mitään ei ollut tehtävissä. Läheisellä työmaalla oli sattunut paha tapaturma, ja Christina menehtyi saamiinsa vammoihin Töölön sairaalassa vähän ennen 9-vuotissyntymäpäiväänsä.

Kun avioerosta oli kulunut noin vuosi, tuli päivä, joka romahdutti kaiken.

Seuraavat pari vuotta elämä lipui eteenpäin sumussa. Maarit sanoo olleensa noina vuosina ”maksalaatikkoäiti” kahdelle pojalleen.

– Kävin kaupassa, tein ruuan, hoidin pojat. Ja odotin hetkeä, jolloin pääsen nukkumaan. Uni on se, mikä osin on pelastanut minut vaikeina vuosina. Nukkuminen oli pakopaikkani.

Maarit kävi mielenterveystoimistossa keskusteluavussa. Mutta kun hoitava psykiatri diagnosoi Maaritilla keskivaikean masennuksen, se oli hänelle täysi yllätys.

– Olin kyllä tajunnut, että minulla on paha olo, mutta en ollut huomannut masennusta. Koska elämäni oli ollut varhaisesta lapsuudesta saakka niin haasteellista, luulin, että se on ihan normaalia. Että elämän kuuluukin olla sellaista. Yhä edelleenkään en voi uskoa, miten joku voi elää elämää huoletta, tajuamatta edes olla huolissaan jatkuvasti jostakin.

Kukaan muukaan ei ollut havainnut Maaritin masennusta, sillä hän ei itse näyttänyt sitä päällepäin eikä missään vaiheessa menettänyt toimintakykyään. Päinvastoin hänhän teki asioita entistäkin enemmän, suoritti arkea ja oli mukana taloyhtiön hallituksessa ja Koti- ja kouluyhdistyksessä.

– Ajattelin, että koska lapseni on kuollut, minun täytyy suorittaa ja tehdä entistä enemmän. Nyt vasta olen tajunnut, että ne olivat masentuneen ihmisen täysin hulluja ajatuksia.

Uusi elämä alkoi pakkasyön oivalluksesta

Maarit eli pitkään elämää päivän kerrallaan. Että kunhan jaksaisi huomiseen. Myöhemmin hän pystyi ajattelemaan jo seuraavaan viikkoon. Jossain vaiheessa hän yllätti itsensä miettimällä jo seuraavaa kesää.

– Tajusin, että ehkä paha olo ei olekaan pysyvää. Sain siitä ajatuksesta valtavasti voimia, uskoa ja ymmärrystä. Lapset kasvoivat ja näköalani elämään piteni.

Muutama vuosi Christinan kuoleman jälkeen Maarit päätti, että nyt saa surussa vellominen riittää. Oli tammikuinen pakkasyö ja Maarit oli vähän yli 30-vuotias. Se hetki oli ensimmäinen askel kohti uutta elämää.

Tajusin, että ehkä paha olo ei olekaan pysyvää. Sain siitä ajatuksesta valtavasti voimia, uskoa ja ymmärrystä.

– Olen äiti, joka on nähnyt lapsensa aivot asfaltissa. Mutta en voinut velloa siinä surussa enää. Minun piti päästää irti aktiivisesta suremisesta ja ajatella elämääni eteenpäin.

Toinen askel kohti uutta elämää oli vaihe, jolloin Maarit huomasi haluavansa uuden parisuhteen ja alkoi käydä treffeillä. Hän toivoi löytävänsä suhteen, jossa saisi vihdoin olla oma itsensä. Kun hän kohtasi nykyisen puolisonsa Robertin ja tajusi, että tässä on nyt juuri sellainen suhde, olikin yllättävän vaikeaa olla oma itsensä, kun siihen oli täysi lupa.

– Olemme saaneet tästä hyvät naurut monta kertaa. Enkä vieläkään voi aina uskoa, että minulla on kumppani, joka on niin lempeä, salliva ja hyväksyvä, ja jonka kanssa voin olla näin onnellinen. Opettelen yhä ottamaan sitä kaikkea hyväksyntää vastaan.

Maarit kokee, että hänellä on ollut traagisista tapahtumista huolimatta elämässään paljon hyviä vuosia ja paljon hyviä ihmissuhteita. Ilman niitä hän ei ehkä olisi selvinnyt, kun elämä on heittänyt kerran toisensa jälkeen uusia vaikeuksia eteen.

– Jälkikäteen mietittynä tuntuu absurdilta ajatella, että onko tämä ollut minun elämääni. Välillä se kuulostaa lähinnä huonolta elokuvalta. Mutta ehkä minulla on jotain sellaista resilienssiä päästä asioiden yli ja persoonani on sellainen, että se pystyy helposti kiinnittymään niihin pieniin hyviin hetkiin, jotka antavat toivoa.

Tukea terapiasta ja vertaisuudesta

Viime vuonna, kun uudet elämän vastoinkäymiset lähipiirissä alkoivat kuormittaa Maaritia ja hän hakeutui jälleen keskusteluapuun, sairaanhoitaja kysyi, kiinnostaisiko Maaritia aloittaa psykoterapia. Maarit oli innoissaan. Se mahdollisuus ei ollut aiemmin tullut edes mieleen. Terapiatuen hakeminen ja terapeutin löytäminen oli kymmenen kuukauden prosessi.

– Terapiassa olen vihdoin tutustunut siihen aiempaan itseni, joka olin entisessä elämässäni. Olen jäsennellyt entisen ja nykyisen minän eroja ja tajunnut ja tunnustanut oikeasti, että minulla on ollut vaikeata ja että olen ollut huonossa kunnossa. Tunnen lempeyttä ja surua sen Maaritin puolesta, joka silloin olin.

Tunnen lempeyttä ja surua sen Maaritin puolesta, joka silloin olin.

Viime vuonna Maarit hakeutui myös ensimmäistä kertaa vertaistoiminnan pariin verkkovertaisohjaajakoulutukseen. Kirjoittaminen on hänen vahvuutensa, ja verkkokurssitoiminnassa siitä on paljon hyötyä. Jostain syystä vertaistuki on aiemmin tuntunut hänestä vieraalta ajatukselta.

– On minulle vertaistukea kyllä tarjottu, mutta olen aina ajatellut, että ei se ole minua varten, kun muillahan on paljon vaikeampaa.

Toisaalta se, että Maarit on jo useita vuosia kirjoittanut blogia, jossa kertoo rehellisesti ja avoimesti vaikeuksistaan ja jonka kautta hän on saanut paljon hyvää palautetta tuntemattomilta, on ollut omanlaistaan vertaistoimintaa. Blogin kautta hän kerran tutustui äitiin, jolta oli myös lapsi kuollut. Maarit tapasi naisen muutaman kerran ja tajusi, kuinka helpottavaa oli jutella äidiltä äidille, jotka molemmat ovat kokeneet on saman.

– Vertaisuudella on paljon suurempi merkitys kuin olen älynnyt, ja onneksi olen lähtenyt siihen mukaan edes nyt jälkikäteen. Vaikka aiemminkin se olisi varmasti tehnyt hyvää.

Maarit sanoo, ettei ole enää kiukkuinen, katkera tai kyyninen siitä, mitä kaikkea on joutunut kohtaamaan. Toisinaan se kyllä harmittaa ja surettaa.

Ja on yksi asia, joka saa hänen kiukustumaan.

– Yksin pärjäämisen paine on hurja. Kun tyttäreni kuoli, osa läheisistä vältteli minua ja naapurit lakkasivat tervehtimästä. Näen punaista, kun jostakusta ihmisestä sanotaan, että onpas se vahva ja hyvä, kun se pärjää yksin. Silloin minussa herää kapina, että älkää missään nimessä jättäkö ketään yksin.

 

Maarit Suhonen haaveilee, että voisi tulevaisuudessa työskennellä kokemusasiantuntijana päätyökseen.

Maarit Suhonen

  • 48-vuotias y erityisluokanopettaja, vertaisohjaaja
  • asuu Porvoossa
  • naimisissa
  • kolme lasta edellisestä avioliitosta: kaksi aikuista poikaa, tytär kuollut vuonna 2000
  • harrastukset: kuntosali, jooga, lukeminen, kirjoittaminen ja joutenolo

 

 

Teksti Mirja Aarnio
Kuva Jari Hämäläinen

Maarit Suhonen on toiminut Mielenterveyden keskusliitossa verkkovertaisohjaajana Onko tässä pimeydessä valoa? -kurssilla. Tutustu kursseihimme: mtkl.fi/tapahtumakalenteri

Seuraa Maarit Suhosen Naislaif-blogia: www.lily.fi/blogit/naislaif

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Revanssi-jäsenlehdessä 1/2020. Revanssi on Mielenterveyden keskusliiton jäsenetu sen jäsenjärjestöjen henkilöjäsenille. Lue lisää jäsenyydestä ja jäseneduistamme.

Tilaa uutiskirjeemme

Haluatko tietää aina ensimmäisenä kuulumisemme, saada tapahtumatietomme ja muut ajankohtaiset mielenterveyskentän uutiset kätevästi suoraan sähköpostiisi? Tilaa sähköinen uutiskirjeemme. Tilaamalla uutiskirjeen annat suostumuksen tietojesi käsittelyyn tietosuojaselosteemme mukaisesti.