Kuinka paljon siipien pitää kestää?

”Olen väsynyt ja ahdistunut.
Väsynyt taistelemaan, muuttumaan,
etsimään uutta ja jättämään vanhan.
Miksen voisi vain olla?
Miksi minun pitäisi muuttua, kasvaa ja luopua?”

Onko minulla oikeus olla väsynyt? Onko oikeus olla jaksamatta, jollen jaksa? Onko oikeus valvoa, jos en saa yöllä unta? Saanko jäädä sairauslomalle vai pitäisikö vielä yrittää? Mietin kysymyksiä nuorena aikuisena, kun työn tekeminen ja elämä tuntuivat ylivoimaisilta.

Lopulta ei tarvinnut miettiä. Sairaus ei jättänyt minulle vaihtoehtoja, ja putosin uupumuksen syvään kuiluun. Päädyin psykiatriseen sairaalaan, pitkälle sairauslomalle ja työkyvyttömyyseläkkeelle. En ollut enkä ole ainoa, sillä mielenterveysperustaiset sairauslomat ja työkyvyttömyys koskettavat kymmeniätuhansia suomalaisia. Kelan tilastotietojen mukaan viime vuonna 98 000 meistä sai sairauspäivärahaa mielenterveyshäiriön perusteella, ja vuoden 2022 lopussa mielenterveysperustaista työkyvyttömyyseläkettä sai 99 600 henkilöä. Meitä mielenterveyssyistä työelämästä pudonneita on kymmeniä tuhansia.

”Toisaalta
Mutta miksen lähtisi lentoon niin kuin kotka?
Jolloin voi tuntea tyhjyyden allansa ja kokea sen
henkeäsalpaavan hetken,
jolloin jalat ovat irti entisestä, mutta siivet eivät vielä kanna.”

Sairaala- ja työkyvyttömyysvuosien aikana unelmoin työhön palaamisesta ja elämän muuttumisesta helpommaksi ja paremmaksi. Unelmani romahtivat kerta toisensa jälkeen, kun en parantunutkaan. Sairaus veti maton jalkojeni alta aina uudelleen ja uudelleen, ja joka kerta jokin minussa meni rikki. Pelkäsin myös sitä, etten taustani ja ongelmieni vuoksi kykenisi enkä kelpaisi töihin. Onko minusta enää mihinkään? Miksi joku haluaisi palkata minut, kun niin sanotusti terveitäkin ihmisiä on työnhakijoina.

Pelkoni ei ollut turha. Olen vuosien aikana kuullut aika rujoakin kieltä esihenkilöiltä ja henkilöstöhallinnosta eli heiltä, jotka päättävät työpaikoilla työhyvinvointiin liittyvistä asioista. ”Jos joku ei jaksa, niin ulos vaan ja uutta tilalle” -ajattelutapa on pelottava. Kuka meistä jaksaa aina sata prosenttisesti? Kuka jaksaa aina antaa täyden panoksen jokaiseen tehtävään vuoden jokaisena työpäivänä? Ymmärretäänkö työelämässä se? Pitäisikö joskus korjata työpaikan rakenteita tai työilmapiiriä, eikä sairastunutta tai uupunutta työntekijää?

Olen tilastollinen poikkeus, sillä hyvin harva yli kymmenen vuotta mielenterveyssyistä työkyvyttömyyseläkkeellä ollut palaa töihin. Toteutin unelmani, mutta elämäni ei muuttunut täydelliseksi. Edelleen väsyn, kyllästyn, uuvun ja tarvitsen apua. Me kaikki kohtaamme elämän aikana kriisejä tai sairauksia, jotka vaikuttavat työssä jaksamiseen, esimerkiksi sairastumme itse tai läheiset sairastuvat ja kuolevat. On onni olla työpaikassa, jossa tämä ymmärretään ja jossa työkaverit sanovat kriisin ja surun keskellä, että ”nyt et huolehdi tästä, me pärjäämme kyllä”. On onni kuulua työyhteisöön, jossa saa olla ihminen, kaikkine iloineen ja suruineen.

”Mutta ajoittain pelkään,
että jospa olenkin vain pikkulintu kotkan pesässä,
eivätkä siipeni kestäkään.”

Kuinka paljon siipien pitää kestää? Miksi minun pitäisi jaksaa lentää kotkan pesään? Olisiko niin, että sen sijaan, että yritän lentää kotkan pesään silloin, kun en siihen jostain syystä kykene, vähempikin riittäisi? Voisinko itse antaa itselleni armoa ja ymmärrystä? Voisinko antaa sitä toisille? Voisiko jokainen meistä, työelämä ja yhteiskunta, muuttua niin, ettei kenenkään tarvitsisi yrittää lentää sen korkeammalle tai pidemmälle kuin mihin pystyy? Ehkä tällainen ajattelutapa voisi auttaa monia muitakin saavuttamaan unelmansa tai meitä kaikkia jaksamaan paremmin.

Kuntoutumisen alkuvaiheessa siipeni eivät kestäneet juuri mitään. Haaveilin jatko-opinnoista, vaikka jaksoin lukea sairaalan kirjastosta hakemaan dekkaria vain sivun. Ulkopuolelta unelmani tuomittiin epäonnistumaan epärealistisena, ja epärealistinenhan se siinä vaiheessa olikin.

Siitä huolimatta saavutin unelmani viisi vuotta myöhemmin. Salaisuus oli se, että asetin itselleni pieniä tavoitteita, pieniä unelmia. Jos nyt jaksan lukea sivun, niin jossain vaiheessa jaksan lukea luvun ja lopulta koko kirjan. Sen jälkeen voisin siirtyä akateemiseen tekstiin. Näiden pienten, arkisten tavoitteiden takana, jossain kaukana, välkkyivät suuret unelmat – akateeminen jatkotutkinto ja työ.

Opiskelun lisäksi toinen pienten askelten polku kohti nykypäivää oli kokemusasiantuntijana toimiminen. Kokemusasiantuntijuuden kautta vaikeat kokemukset, kuten työelämästä putoaminen ja vuodet psykiatrisessa sairaalassa, jotka tulkitsin elämässä epäonnistumiseksi, muuttuvat voimavaraksi. Tämänkaltainen muutos on yksi kokemusasiantuntijuuden ytimistä. Kokemusasiantuntijana oli mahdollista tehdä töitä jaksamisen mukaan, välillä vähemmän ja välillä enemmän.

Pikkuhiljaa voimavarani, itsetuntoni ja osaamiseni vahvistuivat, ja lopulta minulla oli onni saada koulutustani vastaavaa työtä. Olisi tärkeää, että myös työelämä ja sosiaaliturvalainsäädäntö ymmärtäisivät nykyistä paremmin sen, että ihmisen työpanos voi olla arvokas, vaikkei hän jaksaisikaan tehdä täyttä työpäivää ja työviikkoa. Meillä kaikilla on jotain annettavaa.

Ehkä tärkein oppimani asia on ollut ymmärtää se, että olin yhtä arvokas ihminen sairaalan lepositeissä kuin työssäkäyvänä kansalaisena. Ihmisarvo ei riipu siitä, mitä jaksaa, mitä osaa ja mihin kykenee. Meillä kaikilla on ihmisarvo. Jokainen uupunut, väsynyt, sairastunut tai toipuja on arvokas ihminen sellaisenaan. Yksikään meistä ei ole uupumus, ongelma tai diagnoosi. Tästä huolimatta meillä kaikilla tulisi olla oikeus tehdä mielekkäitä ja merkityksellisiä asioita kulloistenkin voimavarojen mukaan ja saada siihen tarvitsemamme apu ja tuki.

”Elämä on opettanut minua luottamaan siihen,
etten rakenna pesää sen korkeampaan puuhun
tai sen korkeammalle vuorelle,
mihin jaksan lentää
tai oikeastaan
minun ei tarvitse rakentaa pesää sen korkeampaan puuhun tai sen korkeammalle vuorelle,
mihin jaksan lentää. ”

Päivi Rissanen

Kirjoittaja on Mielenterveyden keskusliiton erityisasiantuntija. Sitaatit blogitekstin seassa ovat Päivin päiväkirjamerkintöjä vuosilta 2001 ja 2012.