Pandemia: uhka vai mahdollisuus mielenterveystyön kehittämiselle?
Koronapandemia on vaikeuttanut monien tilannetta, kun useat ovat jääneet työttömiksi ja oppilaitosten sekä harrastusten ovet on suljettu. Viimeistään nyt, lähes kaksi vuotta myöhemmin, on aika miettiä, miten korjataan yhteiskuntaan, yhteisöihin, perheisiin ja yksilöihin sattuneita kolhuja, kirjoittaa kouluttaja Tarja Tikkanen.
Keväällä 1986 sairaanhoitajaopiskelijoiden keskuudessa kävi aamulla melkoinen kuhina ja ihmettelimme, mitä Neuvostoliitossa, nykyisessä Ukrainassa oli tapahtunut. Tšernobyl, tapahtumien historia on kertaamattakin meille tuttua. Keväällä 2020 ilmassa oli samaa ihmetystä, kun aloimme saada uutisia covid-19 viruksesta, koronasta: Kiinasta, Itävallasta, Italiasta ja pian kaikkialta maailmasta. Petri Ruutu muistuttaa kirjoituksessaan Lääkärilehdessä, että tartuntataudit ovat historian keskeisiä vaikuttajia samalla todeten, että laaja-alainen pandemiaan varautuminen on uutta. Pandemian historiaa ei ole vielä kirjoitettu aivan loppuun.
Koronauutisia on seurattu jo lähes kaksi vuotta, ja nyt on aika viimeistään kääntää katsetta siihen, miten alamme korjaamaan yhteiskuntaan, yhteisöihin, perheisiin ja yksilöihin sattuneita kolhuja. Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkolan nostamaan huoleen kansallisen mielenterveys ja itsemurhien ehkäisyohjelman 2020–2030 suhteen on helppo yhtyä, sillä covid-19-virus iskee strategiaan jarruttaen sen toteutumista. Erityisesti lasten- ja nuorten tilanne on puhutteleva. Korona sulki ovet kouluista, opinnoista ja harrastuksista. Perheiden tilanteet ovat hankaloituneet työttömyyden vuoksi, ja monenlaista epävarmuutta on ilmassa. Avun saanti on entisestään hankaloitunut, ja odotusajat pidentyneet.
Pirkola on puhunut jo keväällä 2020 kurottavasta mielenterveystyöstä. Millaisiin toimenpiteisiin terveydenhoito- ja sosiaalityö käytännössä pystyvät nyt venymään ja kurottamaan? Viimeistään nyt on aika pohtia terveydenhoidossa ja sosiaalityön kentällä sitä, miten vaihtoehtoisesti toteutetaan perinteistä vastaanottokäytäntöä ja sitä, miten tavoitetaan sekä palvelujen piirissä olevat että sinne vasta hakeutuvat avun tarvitsijat. Kokemukseni mukaan ihmisiä auttaa paljon jo pelkkä tieto siitä, että apua, ohjausta ja neuvontaa on tarpeen tullen saatavilla.
Virtuaalitapaamiset ovat mahdollisia etenkin heille, joilla on välineet ja riittävästi taitoa olla mukana näissä tapaamisissa. Aito ja välittävä kohtaamien on mahdollista myös ruudun välityksellä, kurottamalla. Sen ovat osoittaneet pandemia-aikana verkossa järjestämämme kurssit ja tapahtumat. Tietokoneiden ja netin äärelle on kokoontunut runsaasti mielenterveysongelmia itse kokeneita, läheisiä ja ammattilaisia. Kohtaamiset ovat jättäneet jäljen, aivan niin kuin toiminnassamme toivotaan tapahtuvat.
Pandemian pitkittyessä on noussut esille myös kaipaus kasvokkain kohtaamiseen ja yhdessä olemiseen ilman ruutuja ja kuulokkeita. Useimmilla meistä on kaipaus päästä yhteyteen omien tärkeiden ihmisten ja ryhmien kanssa – opiskelijat toivovat pääsevänsä lähiopiskelun pariin ja yhteisiin hetkiin, isovanhemmat taas odottavat lapsenlapsen halausta.
Nyt lienee oikea aika tehdä varasuunnitelmia, miten selviämme tulevaisuudessa. Huoleni on, mihin mielenterveysstrategian toteuttamiseen varattu rahoitus käytetään. Muistissa on, miten 90-luvun lama-aikana psykiatrian laitoshoidosta vapautuvia varoja ei aina käytettykään avohoidon kehittämiseen, vaan rahoille löytyi jotakin ”tärkeämpää” käyttöä. Seuraavaa, kolmatta kansallista mielenterveysstrategiaa ja itsemurhien ehkäisyohjelmaa voisi täydentää globaalien uhkien kuten ilmastonmuutoksen ja mahdollisten uusien pandemioiden varalta. Ei vara venettä kaada.
Aina tukenasi,
Tarja
kouluttaja