Kulttuuriliiteri, jakso 2 : Innasen matkassa Kärsämäelle

Toisessa jaksossa Kulttuuriliiterin ovista avautuu näkymä Martti Innasen Kärsämäen käsilläseisoja -teokseen. Lisäksi keskustellaan naivistisesta taiteesta ja kannustetaan seuraavaan luovuushaasteeseen. Markus Raivion ja Nina Tuitun vieraina jaksossa ovat kuvataiteilija, taidekriitikko ja -kuraattori Hannu Castrén sekä kouluttaja ja luovantyöntekijä Wille Härkönen Mielenterveyden keskusliitosta.

Podcast tekstinä

Innasen matkassa Kärsämäelle Jakson kuvaus Toisessa jaksossa Kulttuuriliiterin ovista avautuu näkymä Martti Innasen Kärsämäen käsilläseisoja -teokseen. Lisäksi keskustellaan naivistisesta taiteesta ja kannustetaan seuraavaan luovuushaasteeseen. Markus Raivion ja Nina Tuitun vieraina jaksossa ovat kuvataiteilija, taidekriitikko ja -kuraattori Hannu Castrén sekä kouluttaja ja luovantyöntekijä Wille Härkönen Mielenterveyden keskusliitosta. Nina: Tervetuloa Kulttuuriliiteriin. Kuuntelet Mielenterveyden Keskusliiton sarjaa, jossa hyppäämme Martti Innasen maailmaan. Tervetuloa hakemaan inspistä Martti Innasesta. ”Innanen syntyi ja kasvoi Helsingissä, mutta hänen sukujuurensa olivat Karjalassa, missä hän 1930-luvun loppupuolella vietti lapsuutensa kesiä isovanhempiensa luona. Hän sanoi Etelä-Saimaa-lehdessä vuonna 1995 haastateltuna että "me karjalaiset olemme Suomen ahdasmielisin ja kateellisin heimo, henkisesti kehittymättömiä ja pahansuopia pikkusieluja. Toisaalta karjalaisuudessa on romanttista hehkua, joka sävähdyttää. Olemme muita syvällisempiä." Taiteessaan Innanen ei keskittynyt karjalaisuuden erittelyyn, vaan laajensi heimossa huomaamansa piirteet kattamaan koko Suomen "kyrmyniskaisen, Herra Sebaotin valitun kansan". Ne hänen lauluistaan, jotka kertoivat jostakin tietystä ihmisestä, keskittyivät yleensä tämän luonteenpiirteiden tai työn kuvailuun, mutta kuvataiteessa Innanen kykeni kokoamaan koko suomalaisuuden yleispätevää luonnehdintaa, kirkkaimpana sen lajin maalauksenaan vuoden 1987 monumentaalinen Kansakunta kehyksissä. Siinä toistasataa karvahattuista ja huivipäistä neniensä kaivajaa tarkkailee taulun katsojaa suut ammollaan, umpimieliset katseet mitä ilmeisimmin pitkäaikaisen juopottelun sumentamina - tätä peilikuvaa on haastavaa katsoa. Vuotta aiemmin oli valmistunut suomalaisen kevyen musiikin kiteyttävä Tangolaulaja, jossa valkopukuinen estradien partaveitsi mylvii mikrofoniin lintuauran lentäessä taustan taivaalla, laulajan katseen harhaillessa väsymyksen ja tympääntymisen välimaastossa. Sekä Martti Innasen musiikkiura että kuvataideura olivat menestyksekkäitä. Helsingin Sanomien 70-vuotishaastattelussa hän vuonna 2001 totesi, että sääliä saa ilmaiseksi, mutta kateus pitää ansaita. Suomen naivistisen taiteen parissa hän oli eittämätön johtotähti. Monien maiden musiikkihistoriasta löytyy, jos ei täysin Innasen kaltaista niin kuitenkin samanhenkisiä kupletöörejä ja huumorilaulajia, esimerkiksi Ruotsista, Itävallasta, Saksasta, Ranskasta ja Belgiasta. Innasen kaltaista kuvataiteilijaa ei kuitenkaan löydy mistään muualta. Maalauksissaan hän kehitti aivan omanlaisensa maailman ja ilmaisun, mikä on poikkeuksellista ja ansaitsee arvostusta. Innasen varhaiset kuvataiteelliset esikuvat Håkan Brunberg, Andreas Alariesto ja Henri Rousseau eivät enää 1970-luvun alkuvaiheen jälkeen välity hänen töistään. Kokonaisuutena otettuna Martti Innasen kuvataidetuotanto on lähes kansantieteellinen kuvaus siitä siivusta suomalaista kansanluonnetta, joka pyrkii piilottamaan suomalaisuuteen kuuluvat rosot, antamaan itsestään edullista kuvaa, petkuttaa ja tappelee, ja huolehtii epätoivoisesti siitä millaisen mielikuvan muut itsestä muodostavat.” Näin muisteli taiteilijaystäväänsä Martti Innasta Josper Knutas tekstissään. Kuuntele loppu Innasen tarinaan seuraavassa Kulttuuriliiterissä. Tervetuloa Kulttuuriliiterin tämänkertaisen jakson pariin Markus Raivio, ja vieraana Wille Härkönen. Lähdetäänkö etsimään inspistä Martti Innasesta? Me ollaan tällä kertaa ripustettu tänne Kulttuuriliiterin seinälle taas yksi huikea Martti Innasen maalaama teos nimeltä Kärsämäen käsillä seisoja. Se on maalattu 1994. Innanen on maalannut tämän teoksen akryylillä kovalevylle. Hei, kertokaa, kuvatulkatkaa meidän kuuntelijoille, että mitä siinä maalauksessa on, ja millasia yksityiskohtia siinä on. Ja erityisesti, minkälainen tyyppi on tämmönen Kärsämäen käsillä seisoja? Mitäs Wille tuumaat tästä teoksesta? Wille: Tää Kärsämäen herra, se on selvästi lähdössä töihin, mutta löytää kiven työmatkalla. Ja tämä taulu henkii musta kamalan positiivista, hienoa, värikästä ja jollakin lailla aika iloista meininkiä. Taivas on kaunis, on kesäpäivä. Siellä on metsää, siellä on vanhaa kunnon aitaa, ja virtaa siellä takana, jossa on pärskeitä. Mä tulkitsen sen jotenkin alitajuiseksi virtaukseksi, joka on ainoa, niin kun voisi ajatella, että on pikkusen tummempisävyinen ajatukseltaan, kun tämä Kärsämäen herran temppu. Hän katsoo maailmaa noin päin, koska niin päin voi tehdä. Hahmo henkii luovaa kylähulluutta, ja akrobatiaa. Samalla yllättäen hän on kyllä työmatkalla, mutta kukkien reunustamalle kivelle, missä on pieniä kukkia, niin hän on sitten löytäny tämmösen paikan, mistä katsoa maailmaa hiukan toisesta kulmasta. Ja mä tykkään tästä ajatuksesta, että tehdään jotakin ihan yllättävää. Ja ennen kaikkea musta tuntuu, että tämä on heittäytymistä. Tämä on jotain sellasta, jota jokaisen pitäisi tehdä joka päivä jollain lailla. Mutta tässä on kyllä jotenkin tavoitettu joku suomalaisen hulluuden ydin. Markus: (naurua) Hyvin sanottu. Allekirjoitan tän sun kuvauksen kyllä täysin. Tässä on just toi fiilis. Mä jäin miettimään, että tavallaan kun se perspektiivi on, me katsotaan sitä, että onko tää kaveri yksin, vai onko siinä yleisöä. Vähän niin kun mä olen nyt yleisönä katsomassa sitä kaverin temppua. Tavallaan kun hän kuitenkin on meihin päin, että kyllähän muutakin yleisöä todennäköisesti siinä on, kun ne lokit siellä taivaalla, toivottavasti ainakin, koska temppuhan on hyvin vaikuttava. Itse asiassa tuo käsillä seisominenhan on yllättävän vaikea laji. Käsillä kävely ei niinkään. Siis näin mä olen ymmärtänyt, että käsillä kävely on huomattavasti helpompaa, kun ihan käsillä seisominen. Siihen ei moni suomalainen käsittääkseni edes pysty. Kiinnostavaa tosiaan, niin kun sä mainitsit, että onko hän menossa töihin, on ne työkalut siinä maassa. Jotenkin tulee sellanen ajatus mieleen, ja omatkin lapsuuden muistot tuolta Porin maalaiskunnasta. Mä tiedän, että Kärsämäki on siellä Pohjoispohjanmaalla päin. Varmaan samankaltaista henkeä, että hyvin usein me maalla ajateltiin, että ihmisillä on semmosia erityistaitoja, mistä ne muistettiin. Ja ne usein oli jotain semmosia taitoja, että niillä ei ollu käytännön merkitystä minkäänlaista. Se on mielenkiintoista, että hän on jättänyt työkalunsa. Hän on varmaan ihan hyvä sen kirveenkin kanssa, mutta hän näki, että se, mitä hänen pitää esitellä on tämä käsillä seisonta. Wille: Joo. Mä näin Speden vanhassa filmissä, kun tommonen kahdeksankymppinen kaveri heitti spagaatin Kuopion torilla. Musta tämä on silleen jännä, että hän uhmaa painovoimaa. Ja se lokki siellä taas, joka liitelee, on aivan jotain muuta. Sitä mä en itse muuten nähnyt tossa aiemmin, ennen kun sanoit, että siellä lentelee lokki, että se on niin pienellä. Tässä on löydettävissä paljon hienoja yksityiskohtia. Vanha kunnon kirves. Mä en osaa sanoa, mihin aikaan tämä sijoittuu, mutta vanhaa Suomea, vanhaa kylähulluutta, joka toivon mukaan elää vieläkin. Eiks vaan? Markus: Toivon mukaan. Mä muistan, Porista mulle tuli mieleen sellanen kaveri, joka oli tunnettu porilainen hahmo, hän oli nimeltään bingolappu-Simo, tai pelihimo-Simoksikin sanottiin. Simo, kun hän oli peliongelmainen, hän tykkäsi pelata niitä paikallisia pajatsoja, niin hän käveli käsillään siinä Porin torilla, ja ihmiset heitteli kolikoita. Ja hän sai aina yhden markan, minkä hän laittoi saman tien sinne koneeseen. Ja Simo muistetaan nimenomaan tästä erityistaidosta. Ja paljon oli jotenkin maaseudulla semmosia ihmisiä, että ihmisten tarinat muotoutui jonkun tällaisen ihan vähän turhankin taidon ympärille. Mä muistan, että oli ihmisiä, jotka esimerkiksi muistettiin siitä, että he pystyi juomaan pullollisen Tabascoa pystyyn niin, että yhdellä huikalla. Tai Koskenkorvaa yhdellä huikalla. Ja nämä tarinat kulki heidän mukana, että jos miettii, että kuka se on? No, se on se, joka pystyi tekemään näin. Mutta harvemmin sanottiin, että se on se, joka on tosi kova kirvesmies. Siksi hän on ajatellutkin ehkä jättää ne kamansa siihen kivelle, ja esitellä hänelle tämmöstä todella uniikkia taitoa. Wille: Muistatko sä Kola-Ollin, hän jatkaa kunniakkaasti tätä perinnettä. Markus: Totta, juuri näin. Kola-Olli oli juuri tällainen samankaltainen hahmo. Se maine kulki tämmösien kanssa, niin kun ne karaktäärit ja tarinat näistä ihmisistä tulee mukaan näin. Ja mä oikeastaan mietin sitä vähän siitäkin näkökulmasta, että silloin, kun Innanen on tämän taulunsa maalannu -93, ja kai vielä uudelleen -94 melkein saman taulun, lokit vähän eri paikassa, ja vähän eri rekvisiitalla, niin jos miettii tähän päivään ajateltuna. Nyt kun katsoo näitä sosiaalisen median niin sanottuja influenssereita, jotka esittelee youtubessa tai Instagramissa erilaisia taitoja, niin hyvin harvoin ne on kauheen käytännöllisiä taitoja. Ne on nimenomaan temppuja, millä etsitään huomiota. Mä teen jotain uskomatonta, tai hauskaa, tai uhkarohkeaa, tai jotain muuta, ja sitä kautta muodostuu se maine, se niin sanottu henkilöbrändi, mitä tämäkin heppu tässä ilmeisesti hakee. Jotenkin Innanen on ehkä ollu edellä aikaansa, että hän on nähnyt, että muutaman kymmenen vuoden päästä ihmiset etsii itselleen identiteettiä tämmösillä hienoilla, vaikuttavilla, mutta aika turhanpäiväisillä tempuilla. Wille: Tästäkin välittyy semmonen, että tämä temppu on, ei niinkään briljeeraava, seisompa tässä nyt vaan käsilläni, kun sattu tuommoinen kivi, eikö vaan? Markus: Totta, juuri näin. Wille: Innanen olisi varmaan tietenkin innostunut somesta, ja eikö niin, että hän levitti juoruja itsestään. Nyt olisi kyllä jonkun muun Innasen paikka jatkaa sitä. Markus: Joo. Ja sitten se on tietenkin se naivistisuus, mikä tässä paistaa, että onko tää niin merkittävä teko, että tämä ansaitsi taulun? Totta kai on. Olisi turhempikin temppu ansainnut taulun. Totta kai, jos joku osaa tehdä näin, niin siitä kannattaa tehdä taulu. Mutta myöskin se kuvaus siihen ympäristöön, siihen hienoon aitaan, itse tehty aita. Ja sit hän pysähtyy ja jättää sen olkilaukkunsa ja kirveensä siihen, nyt on jotain vähän tärkeämpää tässä meneillään. Niin onhan se aika vaikuttavaa. Wille: Päähänpisto, joku semmonen impulssi, joka tuosta virrasta minusta nousee jotenkin, se on musta se jännä piirre. Ja siis maalausteknisesti varjot ja kaikki tämmöset, niillä ei ole sellasta sijaa, vaan ihan kirkas lapsenomainen näkemys, joka on aikuisen tekemä, ja toimii. Se on hämmästyttävää, että siinä on tuo huumori, miten mä sanoisin. Niin kun monessa hänen duunissaan on tällanen ilmeisiin perustuva jopa vähän groteskiuden rajalla liikkuva, mutta ehdottomasti inhimillinen. Mä tykkään tosta tyypistä. Jopa asuisin sen naapurissa! että se tekee varmaan temppuja aika ajoin, mutta käyttelee myös kirvestä. Markus: Totta. Joo, kyllä mäkin asuisin, ja haluaisin tutustua tähän tyyppiin. En mä tiedä, minkälainen puhemies hän on, että ehkä tämä on se hänen tapansa myöskin kommunikoida. Wille: Aivan. Markus: Jotain hän kertoo. Wille: Nimenomaan, kehon kielellä, tässäpä pyöräytän. Se näyttää helpolta. Hän on tehny ennenkin tuota, eiks ole? Markus: Ihan varmasti. Ja käyttänyt paljon vaivaa siihen, että hän on saanut tuon onnistumaan. Wille: Nimenomaan. Markus: Onhan siinä semmosta yrittäjyyttä kanssa jollain lailla. Ja sitten tosiaankin se arvostus, kyllähän tommosta taitoa arvostaa ja ihailee. Ja ehkä se, että sääli on ilmaista, ja kateus ansaitaan, niin ehkä sitä myös tuossa vähän ansaitaan, että ei se säälittävältä tempulta näytä. Wille: Ei. Nina: Ja se, mikä tuossa on hienoa, niin sehän on se, että se viety vähän tommoseen ennalta arvaamattomaan ympäristöön tämä oma ilmaisu. Miten me voitais kannustaa meidän kuulijoita myöskin viemään sitä omaa ilmaisua jonnekin ihan muualle, kun missä me ollaan totuttu näkemään esimerkiksi taidetta ja kulttuuria? Markus: No, kyllä mä näen, että ehkä nykytaide meneekin jo kyllä ympäristöihin enemmän, kuin ennen. Taiteen paikkahan ei ole vaan museoissa, tai näyttelyissä, vaan (on) ympäristötaide, tilataide. Wille: Purkutaide. Markus: On saanut kyllä ihan uuden jalan sijan, musta tuntuu ihan viime vuosina. Voidaan mennä jo semmosiin ympäristöihin, että ei ole edes ihan varma onko tämä taidetta, vai eikö tämä ole taidetta. Wille: Nimenomaan. Ainahan tulee sitten kysymykseen, että mikä on taidetta. Tää Innasen duuni on, mutta moni nykyduuni, niin sen äärellä kyllä hämmästelee sitä, että mitä mun pitäisi tästä nyt ajatella. Ajattelisin, että ei tarvita hirvittäviä teknisiä ponnistuksia, että saa naivistisen, vaan se palo ja intohimo siihen tekemiseen ja sisäinen juttu, että mun on pakko tehdä tämä. Olipa tekniikkaa, tai ei. Mä en voi maalata, kuin vanhat mestarit, mutta mä teen naivistisen duunin. Sitten menee omaa linjaa täysin ja tekee tämmösiä jännittävän näköisiä persoonia. Joo, en ole kyllä nähnyt suomalaisessa taiteessa vastaavia. Sitten on Hugo Simberg, niin siellä tulee luurangot vastaan ja muuta, että tässä nyt ollaan suu virneessä. Markus: Ja sitten jotenkin se kuvaus, että meissä kaikissa on joku erityisominaisuus. Hänellä se sattui olemaan tämä käsillä seisonta, että se on se hänen juttunsa, mistä hänet tunnetaan, ja missä hän on hyvä. Hän on jotenkin käyttänyt ehkä aikaa siihen, että hän on satsannut siihen, missä hän on hyvä. Kirves on sitten mukana tai ei, mutta tää on ainakin sellanen, mikä toimii. Wille: Se on jännä lisä se kirves ja se, että siinä viitataan sitten johonkin muuhun. Jos siinä olisi, sanotaan, joku Koskenkorvapullo, niin ruvettais heti miettimään jotakin humalassa tehtyä temppua. Kyllä tämä näyttää semmoselta aivan, että äidit sanoo lapsille, että taasko se teki sen temppunsa siellä kylillä, että näitä on nähty. Markus: Kyllä, se on ihan totta. Mutta se on hienoa, miten Innanen osaa myös rakentaa, onhan tässä vähän semmosta tragikomiikankin makua, niin kun sä sanoit siitä tuonelasta ja jostain sellasesta loputtomuudesta. Onko hänen pakko tehdä toi temppu, vai tekeekö hän sen vapaaehtoisesti? Onko se hänelle sellanen, että tämän mä haluan tehdä, vai onko hänen se pakko tehdä, mä en ole ihan varma. Onko hän roolinsa vanki, niin kun se bingolappu Simo nyt oli. Kyllä hän oli mun mielestä vähän roolinsa vanki, että ei hän oikein voinut siitä irtautuakaan. Mä en tiedä, tässä on vähän semmosta tragikomiikkaa, vähän Chaplinia. Ja liittyykö se jopa tähän Innasen taiteen kuvaukseenkin, että onko niin, että taiteilijalta aina odotetaan jotain yllättävää ja hämmentävää, ja jotain erikoisuutta. Wille: Joo, mutta se johdattaa kivasti siihen, semmoseen maailman katsomukseen taiteen kautta, että tehdä eri lailla, tehdä yllättävästi, tehdä spontaanisti, keveästi ja hauskasti jotain. Vaikka hän on tehnyt ehkä satoja kertoja tämän kivellä seisomisen, mutta antaa sellasen viestin, että hei-hei! näinkin voi tehdä, tehkää perässä, ei tämä ole niin helppoa. Nina: Millaisen tilan, tai paikan ihminen tarvitsee sille omalle luovuudelle? Onko teillä jotain sellasta, missä teidän se olotila on ominainen niin, että luovuus tulee esille? Wille: Mulla on olohuone työhuoneena. Siellä on maalausteline ja värit valmiina. Mä tartten hiljaisuutta. Viimeksi mä tein yhtä isoa kalliota palettiveitsellä, niin piti olla niin äärettömän hiljaa. Mä ekan tunnin vapisin, sitten mä huomasin, että tästä saattaa tulla jotakin, niin mä rentouduin, ja sitten pistin musiikkia ja jatkoin sitä duunin tekemistä. Mutta koti, jossa on työtila, on musta semmonen. Ja mulla on siellä sitten oma tuoli vielä, missä mä suunnittelen jutun, ja niin paljon nyt sitten, kun kerrostalossa voi tehdä. Pensselien pesua parvekkeella ja kaikkea, mitä ei ihan voi rapata, eikä roiskutella isoilla siveltimillä, mutta kaikkea muuta. Markus: Hassua, kun mulla on ollu aina just päinvastoin, että mä kaipaan impulssia ja hälyä, jopa meteliä. Ja ehkä myös vähän vuorovaikutustakin. Parhaimmillani mä olen siinä, kun mä käyn jonkun hyvän keskustelun, tai katson jonkun hyvän haastiksen. Joskus on ollu jotakin sellasia hetkiä, kun on pitänyt löytää sellasta energiaa itseensä, niin mä kuuntelen aika paljon aika rankkaa musaa. Mä en niinkään kaipaa rauhaa, vaan mä kaipaan ärsykkeitä ja impulsseja, ja hälyä, meteliä ja keskustelua. Wille: Kyllä se on enemmän sitä, että joku asia alkaa vaivata, ei jätä rauhaan. Kaihertaa, kaihertaa, sohvakin vetäis ja telkkarista tulis kivaa, niin ei vaan, että pitää tehdä. Vähän semmonen nälkä jonkun tekemiseen. Sitten kaivaa luonnoskamat esiin, ja rupee etsimään jotakin semmosesta pöheiköstä, ja karsimaan koko aika veke. Siinä saattaa tulla sitten se lopullinen idea. Se menee niin monella tapaa. Useimmiten ne, jotka tulee kirkkaana päähän, ei toteudu, ja ne, jotka tulee työn kautta ja teknisen puristamisen kautta. Markus: Just näin. Ja joskus ehkä käy niinkin, että tilanteen jälkeen käy niin, että vähän aivot jää kaihertelemaan ja ehkä ne työskentelee vähän alitajuisestikin. Ja sitten vähän ajan päästä vasta oikeastaan tulee se oivallus, niin kun vesihanat aukee. Joskus on vähän semmonen epätoivoinenkin olo, että enkö mä pystykään keksimään enää mitään? Ja sitten yhtäkkiä joku laukaisee sen mussa, että se virtaa, kun vesi musta ulos. Ja silloin mä olen jotenkin ajatellut sen, niin kun joku sanoi, että oivallus tulee, kun opettaja lähtee. Sitten vasta, kun se tilanne on ohi, niin sitten alkaa tapahtumaan jotain. Mutta ehkä, kun sä kysyit siitä paikasta Nina, niin musta tuntuu, että se paikka on kyllä missä tahansa. Se paikkahan on sisäinen paikka. Ei se sitä kulissia tarvii, sitä rekvisiittaa niinkään, eikä edes laitteistoakaan, kyllä se on joku sisäinen hetki. Nina: Innanen ei ollut saanut varsinaista taidekoulutusta, mutta hän löysi oman ilmaisunsa, ja maalaustekniikka on hyvin pikkutarkkaa taituruutta. Ja tuossa alun tarinassahan tuli myös näitä muutamia hänen esikuvia mainituksi kuvataiteilijoiden kentältä. Ja Wille, tiedän, että sä olet aika pitkälle itse oppinut taiteilija, niin missä vaiheessa sä olet uskaltanut alkaa sanomaan, että sä olet taiteilija? Wille: Täytyy sanoa, että meni monta kymmentä vuotta, ja oli hiljaisia vuosia ja oli työntäyteisiä vuosia. Ja sitten jossain vaiheessa mä huomasin, että herranen aika, näinhän taiteilija ajattelee, kukas muu. Kun on tekniikkaa, ja välineet, ja tuntee sellasta paloa, ja haluaa tehdä parhaansa, ja työstää ja työstää, ja ajaa seuraavaan duuniin mielessä, kun edellinen on tehty. Mä voisin sanoa, että noin kymmenisen vuotta sitten tuli semmonen. Mä jotenkin itse ajattelin siitä, että milloin voi sanoa itseään taiteilijaksi, niin mä jotenkin tiivistin sen niin, että kun on sisäinen maailma, johon ulkoinen maailma heijastuu, ja sitten suodatetaan ja työstetään sitä tekniikan kautta niin, että se saa jonkun hahmon ja muodon. (ääni studion katossa) Ja sitten, että se kolahtaa, niin kun tuo mutteri nyt kattoon justiin, johonkin toiseen ihmiseen, ja itse toteaa, että en pystyisi parempaan. Tää on tässä nyt tämä homma, ja mulla ei riittänyt paukut enempään. Niin kun vähän tuossa Kärsämäki, että tehkää perässä, jos tämä on niin helppoa, ja sitten tulee kritiikkiä, jota on ikävä kuunnella tietenkin. Nina: Tervetuloa Kulttuuriliiteriin kuvataiteilija Hannu Castrén. Sä olet monessa kuvataiteen asiassa ollut mukana, olet ollut kuraattorina ja kriitikkona ja naivistisen taiteen parissa myöskin. Mitä on naivistinen taide? Hannu: Naivistinen taide oikeastaan tuli tähän modernistisen taiteen piiriin 1800-luvun lopulla. Sellainen ranskalainen taiteilija, kun Henri Rousseau tuli omilla tauluillaan esiin. Silloin siihen aikaan oli jo Picasso nuori, suuri nimi, ja hänet otettiin avosylin vastaan. Naivistinen taide on ihan suorasukaisesti sanottuna itse oppineen taidetta. Ei ole taustalla siis taidekoulutusta. Nina: Minkälainen historia on naivistisella taiteella Suomen taidekentässä? Hannu: No, olisi voinut olettaa, että se tavalla tai toisella tulee sitten jo 1900-luvun alussa juuri Henri Rousseaun ja kaikkien näitten kansainvälisten virtausten mukana. Kas, kun suomalaiset opiskeli ennen kaikkea Pariisissa, suomalaiset kuvataiteilijat. Toki siellä joitakin nimiä on, joissa voi, naivismihan on sellainen, että on tällasia rajatapauksia, että on naivistisia piirteitä, mutta se edustaa sitten enemmän jotain muuta. Sieltä joitakin nimiä, kuten Olli Miettinen löytyy. Kyllä mä melkein hyppäisin tuonne sodan jälkeiseen aikaan. Ja oikeastaan tullaan aika lähelle tätä Huuhaa Innasen lapsuutta, ja nuoruutta. Eli sieltä alkaisin tämän historian. Nina: Innasellahan on ollut valtava vaikutus naivistiseen taiteeseen, ja Innasta pidetään yhtenä naivistisen taiteen johtotähtenä. Mutta mikä Innasesta tekee niin merkittävän naivistitaiteilijan? Hannu: Kyllä naivismi on suuressa kansan suosiossa ollut juuri siihen aikaan, kun Innanen aloitti. Hänhän aloitti varsinaisesti aktiivisen maalaamisen 70-luvulla, ja varsinaisesti -85 hän siirtyi pois musiikin maailmasta. Toki se varmaan kulki siellä tavalla tai toisella, mutta maalaamisesta tuli, voisiko sanoa, kokopäivätoimintaa. Ja kyllä kansa hänet on valinnut. Toistaiseksi Ateneumissa ei ole vielä Innasta ollut esillä. Kansa on tehnyt sen. Ehkä joskus myöhemmin hänet sitten nostetaan enemmän esille myös muilla areenoilla. Nina: Toivotaan, sillä sehän on sääli, ja aikamoinen puute, että meidän Kansallisgalleriasta ei löydy Innasen kaltaisia tekijöitä. Moni Innasen ihailijoista on miehiä, mistä arvelet, että se johtuu? Hannu: Kyllä kai se on semmonen tietty ronski meininki. Ja kun katsoo näitä maalauksia, niin mies on niissä yleensä aina joko kasvokuvana, tai tapahtuman keskiössä, ja nainen sitten sivussa. Mutta kun Innanen maalasi ennen kaikkea tämmöstä vähän nostalgisoivaa maalaiselämää, niin mehän tiedämme jo, että mikä se naisen rooli oli maatalossa. Eli me osataan sanoa, että tuolla sivussa (hän) touhuaa, mutta hallitsee kuitenkin koko tätä torppaa loppupelissä. Elikkä kyllä Innasenkin maalauksista on tämä luettavissa. Nina: Eli melkein voisi ajatella, että Innasen hahmot ovat sivuhenkilöitä. (naurua) Hannu: Innasen mielenkiinto kuvataiteeseen periytyy varmasti jo lapsuuden kodista. Elikkä hänen isänsä oli poliisi, ja elätti koko heidän perheensä. Vaimo oli kotiäitinä. Heille syntyi yksi lapsi, eli Huuhaa. Ja varsin varhain ilmeisesti isän vaikutuksesta, näin mä olettaisin, se innostus myös kuvataiteeseen oli. Se etsi vaan paikkansa, mistä se tuli. Ja niinpä 50-luvulla hänen kotimatkallaan oli näyteikkuna, jossa oli tämmöisen suomenruotsalaisen taiteilijan, kun Håkan Brunbergin naivistisia maalauksia. Brunberg oli yksi ainoita, joka maalasi kaupunkimaisemia, nimenomaan Helsingistä, ja myöskin paratiisiaiheita. Jostain syystä Innanen nuorena miehenä pysähtyi aina matkallaan tutkimaan näitä. Myöhemmin sitten, kun hän oli jo menossa aika voimakkaasti musiikin rinnalla maalaukseen, niin hän kohtasi Helsingin Taidehallissa 70-luvulla Andreas Alarieston, siis Lapin maalarin, joka on aito itse oppinut taiteilija. Ja sen jälkeen vielä yhden keskeisen suomalaisen naivistimaalarin, eli Pirkko Lepistön maalauksia. Eli voi sanoa, että Huuhaa Innanen oli historiatietoinen kuitenkin. Eli naivismista löytyi nämä ainekset, eli nämä edeltävät hahmot. Ja hän totesikin, että kun pistää yhteen Håkan Brunbergia, Andreas Alariestoa, ja Pirkko Lepistöä, sopivassa suhteessa heistä syntyy Huuhaa Innanen. Hänellä oli näin tarkka se, että mitkä on hänen ihanteensa. Lyhykäisyydessään tässä tuli nyt esille myös suomalaisen naivismin historiaa. Nina: Erittäin mielenkiintoista. Oletko päässyt itse henkilökohtaisesti tapaamaan Innasta? Hannu: Joo kyllä, siinä vaiheessa, kun hän oli jo aika sairas, niin hänellä oli näyttely Jyväskylässä nimenomaan tästä Suomen Gallupin kokoelmasta, jossa on ilmeisesti eniten Innasen maalauksia, kuin missään muussa kokoelmassa. Ja siihenkin liittyy hauska historia. Eli tavallaan Huuhaa Innanen synnytti yhden taiteen keräilijän, elikkä Suomen Gallupin toimitusjohtajan Jouko Jokisen. Ei ole tarkkaa edes vuosikymmentä, mutta mä luulisin, että 80-luvulla, ellei sitten 70-luvulla, sillä ei ole nyt merkitystä. Niin Jouko Jokinen oli lounaalla ravintolassa, ja ravintolan seinillä oli tämmösen oudon maalarin, jonka hän tarkisti sitten, että Martti Huuhaa Innanen. Ja jostain syystä hän osti sieltä yhden työn. Siitä kaikki lähtee. Keräilijän ensimmäinen ostos on yleensä vaarallinen, siitä se lähtee. Nina: Naivistinen taidehan ei yleensä sisällä kovin suuria kuvallisia arvoituksia, mutta tulkinnan mahdollisuudet on tosi laajat jokaiselle katsojalle. Ja me ollaan laitettu tänne seinälle tämä Kärsämäen käsillä seisoja teos tällä kerralla esille. Miten sä näet, minkälaisia tulkintoja, tai mitä siinä teoksessa sun mielestä on? Hannu: On hyvä tietää vähän tekijän taustahistoriaa. Innasella, vaikka hän oli sataprosenttinen stadin poika, niin hänen taustansa on kuitenkin äidin puolelta Kivennavalla, eli Venäjän Karjalassa tällä hetkellä, ja isän puolelta sitten Etelä-Karjalasta, Parikkalasta. Ja hän vietti kesiään paljon näissä paikoissa, ennen kaikkea Kivennavalla. Ja sitten sota-aikaan, joka vaikutti häneen voimakkaasti, Helsingin pommitukset, muun muassa Pohjanmaalla Alastarossa oltiin. Eli nämä aiheet perustuvat aivan aitonaivistisesti tämmöseen muisteluun, eli sieltä syntyy tämmöinen pohja, josta taiteilija voi sanoa, että minä olen tuon kokenut. Se on yksi näkökulma. Toinen on se, voi sanoa, että Innanen oli monilahjakas, lapsuudesta, nuoruudesta, luki kirjoja paljon. Eli päästään tämän teoksen nimeämiseen, ja kaikkien näiden Innasen teosten nimeämiseen. Ne on sellasia sutkauksenomaisia, erittäin taiten valittu. Ne toimii kuin magneettina, että alapas nyt katsoja ajatella, mitä tässä taulussa on. Ja niin tässäkin maalauksessa. Yksi asia on sitten, mitä tarkoittaa Kärsämäki? Yksi ensimmäisistä naivistisista maalauksista 60-luvun alussa oli Kameli Kärsämäen asemalla, jonka Innanen teki. Eli Kärsämäki on yksi tärkeä, siinä kuin Nilsiä, tai Tuupovaara. Ilmeisesti häntä viehätti nämä oudon herkulliset paikan nimet, joka tässäkin on. Niin, korostaisin tätä, että tarinallisuus alkaa jo nimestä. Ja hänen tekijän kielellinen lahjakkuus, joka tulee hänen musiikkikappaleiden sanoituksissa, Elsa kohtalon lapsi. Ja monissa musiikkikappaleissa jo sanoituksissa tulee esiin tämä, jos ei ihan koko tarina niin tietty atmosfääri, joka näissä maalauksissa on. Kärsämäellä voi tapahtua mitä tahansa. Kaikenlaisia maaseutu pitää sisällään ihmissusista käsillä seisojiin. Nina: Erittäin hyvä. On ihana kuulla näitä taustoja. Markus, onko sulla herännyt jotain ajatusta, mitä haluaisit (sanoa)? Markus: On mielenkiintoista kuulla tota taustaa. Ja se on totta, että tätä taustaa tietämättä etukäteen, niin tuon tilanteen kyllä pystyy aistimaan, mistä sä puhut. Mun mielestä Innasen taito on antaa ihmisille impulsseja ilman taustatietoakin, mutta se jotenkin tuo siihen vielä jotain lisää. Ja se on totta, että verbaalinen puoli tässä on hirveän tärkeä, nämä hassut nimet. Voin kuvitella sellasta pohjoispohjanmaalaista kulttuuria, jossa tällaset temput on ollut todella, voisko sanoa, huomiota herättäviä. Kiinnostava lähtökohta on se, että jos Innanen on ehkä itse kokenut, ehkä jopa itse nähnyt tällasen käsillä seisojan, sekin on mahdollista. Hannu: Joo. esimerkiksi pienissäkin kyläkeskuksissa on ollut toreja, ja toripäiviä, ja sirkuskin joskus, tai tivoli on tullut kaupunkiin, ja sitten on näitä erilaisia. Minäkin muistan omasta lapsuuden miljöössä, niin niin sanotut kylähullut, joka ei tarkoittanut mitään toiseuttamista, vaan he olivat mukana siinä. Vaikea sanoa tästä taiturista Kärsämäellä, että mikä hänen taustansa on. Mutta ihan totta, mitä sanoit, että hän on varmasti omakohtaisesti kokenut sen. Niin, Huuhaamaisesti omakohtaisesti kokenut ja itse keksinyt loput, eli huipentanut teoksen. Markus: Innasella oli hyvä dramatiikan taju, ja hyvä draaman ymmärrys. Hannu: Juuri näin. Ja sitten hänen asenteensa. Nyt voidaan hypätä oikeastaan musiikin puolelle. Mä olen ajatellut sillä tavalla, että Innanen ainoana lapsena, hänhän oli introvertti. Ja hän ei periaatteessa oikein tykännyt olla estradilla. Hän ihmetteli monissa haastatteluissakin, että mitä hän oikein siellä teki, että miksi? Koska hän on kuitenkin semmoinen sisäänpäin. Ja tuo lukemisharrastus, josta seurasi kirjoittaminen, hän kirjoitti paljon, ja sitten maalaustaide, niin nämä kaikki on semmosia, jotka vie tekijänsä erakkomaisuuteen. Tätä taustaa vasten voidaan tutkia myöskin tätä Innasen taidetta, ja sen näitä yksityiskohtaisen tarkkoja detaljeja, mitä siellä on. Niissä on tunti tunnilta työskennelty. Ja kun hän aloitti muusikkona sitten, niin hän oli ensin rumpali 50-luvun alussa ensimmäisessä bändissä. Mutta häntä rupes jotenkin kyrsimään se, kun hän ei tunnistanut siitä lahjakkuuttaan, ja siirtyi kitaraan. Ja miten oppia uusi instrumentti? Samalla tavalla, kun hän on maalannut nämä naivistiset maalaukset, käyttäen joka päivät kurinalaisesti tietyn tuntimäärän vähintään. Ja noin kymmenessä vuodessa, hän on laskenut keskimäärin kolme tuntia päivässä, hänestä tuli omasta mielestään aika hyvä jazzkitaristi. Ja näitä maalauksia voi jonkun verran tarkastella ironiana suomalaisuutta, ja suomalaisia, niin kun hän sanoi tolloja, joista suurin osa on aika tyhmiäkin, kohtaan, tosin hyväntahtoisesti. Kun hän kiersi Suomea lavoilla ja esiintymässä, ei siellä purrut oikeastaan tämä jazzmusiikki. Toisaalta 60-luvulla syrjäytti sitten pop-musiikki, ja toisaalta tämä, mistä Innanen totesi, että aina sieltä joku huusi, että: ”Soita nyt sitä tangova!” Markus: Just näin. Mä mietin, kun sä kerroit, että Innanen oli introvertti, eikä halunnut huomiota itseensä, niin oliko se itse asiassa vähän taktiikkaa myös Innaselta, että hän otti mukaan jotain elementtejä, jotka kiinnitti huomiota enemmän, kuin hän itse. Ajatellaan vaikka sitä Gunnar pässiä, joka kulki mukana. Se oli se huomion keskipiste usein se pässi, ja sitä tultiin jo katsomaan, eikä niinkään sitä laadukasta musiikkia, jota siinä esitettiin. Hannu: Joo, tuo on aika hyvä tulkinta, että siihen tuli toinen tähti vierelle, johon saattoi sijoittaa sen yleisön huomion. Ja Gunnar oli siinä kyllä hyvä. Innanen muisteli kaiholla Gunnaria. Vaikka kiertue merkitsi jo hänen huippusuosionsa laskua, niin Gunnar oli tärkeä hahmo. Mä muistan itsekin sen, ja muistan ihmetelleeni, kun, tuolla nykyään Mänttä-Vilppula, mutta ennen se oli Mänttä, niin sieltä tuli tämmönen Defiers niminen yhtye, joka toi kanoja, eli tämmönen tietynlainen sirkusmaisuus. (naurua) Se oli sitä aikaa, kun oli Danny show:t ja Kirka show:t ja sinne sopi sitten Gunnar pässikin. Markus: Ehkä se oli vähän ironiaa myös sitä Danny show:n boakäärmeestä? Hannu: Juuri näin. Tämä tietynlainen, sä sanoit tuon introvertti hyvällä painolla, se on mun mielestä se, mistä pitää lähteä Innasen kohdalla. Mutta sitten, kun tullaan julkisuuteen, niin introvertti voi muuttua vähän provokaattoriksikin, ja sitä Innasessa oli kovasti. Ja kun tuossa kysyttiin, että olenko mä tavannut Innasta, niin juuri täällä näyttelyn avajaisissa Jyväskylässä Innanen esitteli jokaisen työnsä. Meillä saattoi olla kiire, mutta se loppui aika äkkiä, kun kuunneltiin hänen todella herkullista suomen kieltä, jolla hän avasi niitä teoksia. Naivismille on tyypillistä, että niistä löytyy tarina. Se on suurimmassa osassa naivistista taidetta, ja Innasella se oli myöskin lavea se tarinallisuus. Mutta se oli selkeästi se, joka on johdattanut kuvan tekemistä. Myös sen sommittelua, värimaailmaa ja niin edelleen. Markus: Tuossa mielenkiintoinen on mun mielestä myöskin se yhteys Innasella ja hänen levyjensä tuottajalla Erik Lindströmillä, joka oli kuitenkin taitava jazzmuusikko ja säveltäjä. Mua kiinnostaa, että mitenkähän he ovat tulleet juttuun, Erikhän on kuitenkin aika maltillisesti herrasmies, oli ihan loppuun asti, kun mä hänet muutaman kerran tapasin. Niin mitenkähän Huuhaan ja Lindströmin yhteistyö on mahtanut sujua? Hannu: Siinä varmasti oli ensinnäkin se, että jostain kumman syystä Innanen lähti vähän sivuraiteille, eli kun hän huomasi, että se hänen suosimansa jazzmusiikki ei nyt pääse esiin suomalaisessa musiikkikulttuurissa, niin hän lähtikin tämmöseen jonkinlaiseen vastaiskuun, eli lähtee tekemään huumorimusiikkia suomalaisesta mausta. Ja hän meni sitten tosiaan Lindströmille puhumaan tästä ideastaan. Ilmeisesti se on ollut tämä Elsa kohtalon lapsi, joka oli se ensimmäinen. Ja Lindström, ainakin Innasen muistelujen mukaan innostui heti. Eli näki tässä paikan suomalaiseen musiikkikenttään, ja oli ihan oikeassa, että he parivaljakkona sitten tekivät. Ainoa, missä tavallaan Innanen epäonnistui, hänen tarkoituksena oli leikitellä, ja jopa ironisoida suomalaista musiikkimakua ja tätä tietynlaista paatoksellista romanttisuutta, mikä siihen liittyi, niin kansa ottikin ihan todesta nämä Elsat ja Gunnarit. Mä otan mielelläni vieläkin, ei siinä mitään. Aika on kyllä säilyttänyt hänen, välillä radiosta kuulee edelleenkin Innasen näitä kappaleita. Markus: Kyllä. Semmonen arvotus on olemassa muusikoilla, ja mitä monet on miettineet keikkareissulla, että mitä Gunnarille loppujen lopuksi tapahtui? On olemassa semmonen legenda, en tiedä, pitääkö se paikkaansa, mutta huhu kertoo, että Gunnar olisi päätynyt loppujen lopuksi kohumanageri Tappi Suojasen seinälle päänä. Mutta mä en tiedä, onko se näin? Hannu: En ole huomannut minäkään, mutta jotenkin tuo tuntuu tutulta, mitä sä kerrot. Joka tapauksessa Gunnar oli erittäin kiltti siinä mielessä, että aina ennen keikkaa Innanen kuljetti häntä hihnassa. Ja se, mikä on erikoista, koirat kiersi kaukaa. Eli hänellä oli oma hegemoniansa myös siinä. Voisko sanoa, että Innanen ja Gunnar olivat loppupelissä hyviä kavereita. Markus: Niin, että hän näki Gunnarin arvon työkaverina. Hannu: Kyllä. Ensimmäinen kukoistuskausi suomalaisessa naivismissa oli 70-luku. Ja 70-lukuhan oli ideologisen realismin, ja vasemmistolaisuuden oikein huippuaikaa. Sitä nyt vasta on ruvettu vähän rohkeammin käsittelemään sitä ajankohtaa, koska se on ollut niin traumaattinen. Mä näen sillä tavalla, että ei ole pelkästään niistä Helsingin pommituksista lähtenyt, vaan sieltä kokemuksista Kivennavalla ja tästä menetyksestä, johon liittyy tämä poliittinen paatos, joka Suomessa oli. Ja se on selkeä vastaisku. Ja kun katsoo niitä Innasen töitä, niin ne on enemmän oikeassa, kuin suomalaiset valtuustot, jotka kävi silloisessa Neuvostoliitossa, ja toi sieltä täysin idealistisen kuvan siitä maasta. Innasta kannattaa tässä mielessä kyllä tutkia enemmänkin. Markus: Tuo on mielenkiintoinen havainto. Ja mietin sitä myöskin, että liittyykö tohon Kärsämäen käsilläseisojaankin semmosta poliittista satiiria, että työkalut on jätetty pois, mutta kuitenkin halutaan tehdä tollanen naurettava temppu. Onko se myöskin kritiikkiä sen ajan päättäjiä kohtaan, että yritetään tehdä kaikennäköistä hassua, että saadaan huomiota, mutta itse työt jää tekemättä. Hannu: Joo, kyllä varmasti. Siis Suomen taiteessa on myös kuvattu tavallaan tämmöstä laiskurilaa, eli rengit vetelehtii pihan pientareella, vaikka pitäis jo lähteä. Eli niin sanottu ruokatauko menee vähän pitkäksi tyyppistä. Kyllä tässä oma perinteensä on. Markus: Tosi mielenkiintoista. Nina: Tähän loppuun annetaan taas meidän kuuntelijoille uusi luovuushaaste. Käy kurkkaamassa, miltä näytti Innasen maalaus Kärsämäen käsillä seisojasta ja anna itsellesi vapaus ilmaisuun. Mikä olisi sun erityinen taitosi, tai asia, jonka haluaisit oppia? Hae inspistä Innaselta, ja ota askel kohti uutta. Se voi olla ääniteos, maalaus, valokuva, runo, tai jotakin ihan muuta. Osallistu mukaan lähettämällä oma juttusi, kuvasi, tai ääniteoksesi esimerkiksi Instagramiin tunnuksella #kulttuuriliiteri#inspistä Innasesta Mielenterveyden Keskusliitto. Hannu: Niin, tuli mieleen, että minäkin voisin antaa yhden haasteen. Nimittäin olen noin 40 vuoden ajan ollut mukana taideopetuksessa, ja kesäisinhän yleensä on näitä kesäkursseja, joihin ihmiset tulevat. Ja niiden kurssien piirteenä, samoin kun Kansalaisopiston piirien piirteenä on keskeisesti se, että pyritään oppimaan värioppia, perspektiiviä ja niin edelleen. Ja kun nyt muistelen, niin mulle tulee mieleen se, että aurinko paistaa ihanasti ja järvi lainehtii, ja kimmeltää. Ja maalarit on niin tuskaisia, kun ei se perspektiivi mene, ja en mä saa nyt tätä värisekoitustakaan oikein, tästä ei tule mitään. Naivisti ei ajattele näin. Naivisti ei ajattele, että osaako hän vai eikö hän osaa, hänellä on vain intohimo alkaa tehdä. Ja niin kun tässä on tullut esiin, hänellä on se tarina, jonka hän haluaa kuvallisesti tuoda esiin. Ja tähän mä kannustaisin. Eli jos tuntee vähänkin, sitten vähän enemmän halua ottaa sivellin käteensä, niin ota se, äläkä mieti asiaa, joka on epäolennainen, en minä osaa. Koska naivismin filosofiaan kuuluu, että totta kai sinä osaat! Nina: Erittäin hieno kannustus. Kiitos Hannu Castrén, ja kiitos kaikille meidän Kulttuuriliiterin kuuntelijoille. Jatketaan seuraavan Kulttuuriliiterin parissa.

Tilaa uutiskirjeemme