Kulttuuriliiteri, jakso 3: Suolla soi bluussi

Kulttuuriliiterissä soi Suokamelin laulu. Tässä jaksossa keskustellaan Innasen hengessä muun muassa huumorin rajoista, teatteriklovneriasta ja pakko-oireista sekä kuullaan sikarilaatikkokitaralla soitettua suobluesia. Mukana Markus Raivion ja Nina Tuitun kanssa keskustelemassa taiteilija Kari Tykkyläinen alias Tykylevits Siuruan kansantasavallasta sekä teatteriklovnerian parissa toimiva esiintyvä taiteilija Roosa Hannikainen.

Podcast tekstinä

Suolla soi bluussi Nina: Kuuntelet Mielenterveyden Keskusliiton Kulttuuriliiteriä. Tule hakemaan inspiraatiota Martti Innasen taiteen kautta, ja nauti luovuudesta kanssamme. ”Innasen mukaan suomalainen sivistys on ohutta. Jo puoli pulloa Koskenkorvaa riittää murentamaan sen pintasilauksen, ja tämän asiantilan alitajuinen tiedostaminen nakertaa itsetuntomme haperoksi. Karjalaisuuden vaikutus Innaseen näkyy ehkä siinä, että hän toteaa slaavilaisuuden olevan osa myös suomalaista kansanluonnetta. Luonteemme kuvaajina hänen oivaltavat taulunsa voisivat tuntua ahdistavilta, mutta teokset ovat niin aseistariisuvan hauskoja, että peilikuvalleen ei voi muuta kuin nauraa - loppujen lopuksi Innasen kuva suomalaisuudesta tuntuu vapauttavalta. Eivätkä kaikki hänen maalauksensa kuvaa sivistyksen ohittamia maakuntien karpaaseja tai urbaaneja nousukkaita, ja niissäkin on taustalla usein joku keventävä puumerkki kuten hassu kissa tai koira. Lisäksi Innasen laaja sympaattisten ihmissusitaulujen tuotanto pehmentää hänen taiteilijakuvaansa. Ihmisenä Martti Innanen oli provokaattori, eikä tätä luonteenpiirrettä tule väheksyä. Hän hätkähdytti haastatteluissa, kirjoitti humoristisia pornahtavia pakinoita ja lauluja, ja ellei häneltä julkaistu mitään lievästi pöyristyttävää vuoteen tai kahteen, hän alkoi käydä kärsimättömäksi. Tässä mielihalussaan hän oli täysin linjassa taiteensa kanssa, mutta se johti myös joskus omaan jalkaan ampumiseen. Vuonna 1980 Innanen esimerkiksi osallistui Syksyn Sävel-kilpailuun Mardusialainen kissantervauslaulu-nimisellä kansanmusiikkiparodialla, ja hänet jätettiin finaalissa yhdeksänneksi. Kappale avasi hänen hieman myöhemmin julkaistun Kissantervaaja-albuminsa, (ja) samalta levyltä olisi löytynyt Syksyn Säveleeseen paljon paremminkin sopivia lauluja: veikkaan että esimerkiksi Vanha arosusi-niminen haikeankaihoisa raita olisi voinut nousta kilpailussa kolmanneksi, heti Mikko Alatalon ja Katri Helenan kantaan. Se ei kuitenkaan olisi tyydyttänyt Innasen provokaatioviettiä. Vuonna 1993 Martti Innaselle myönnettiin valtion taiteilijaeläke, jota hän ehti nauttia vielä parinkymmenen vuoden ajan. Viikatemies tuli vuoden 2014 lopulla Innasen ollessa 83-vuotias.” Kuuntelit Martti Innasen elämäntarinaa Josper Knutasin kirjoittamana muisteluna. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 90-vuotta Martti Innasen syntymästä. Ja myös Mielenterveyden Keskusliitossa juhlimme 50-vuotisjuhlavuotta. Tervetuloa Kulttuuriliiteriin Tuitun ja Raivion seuraan Roosa Hannikainen. Lähetään hakemaan inspiraatiota Martti Innasesta. Roosa: Kiitos. Nina: Martti Innasen teos on täällä meillä tällä kertaa nähtävänä. Eli hän on maalannut vuonna 1987 tän hienon Suokamelin laulun. Kertokaa, kuvatulkatkaa vähän taas meidän kuuntelijoille, että mitä te näette tässä Suokamelin laulussa, ja miten taiteilija ehkä on nähnyt tän laulajan, tai jopa ton kamelin? Roosa: Mä ajattelen, et tässä on, ensin tuli jollain tavalla tämmönen yksinäisyys olo, että tässä on tämmönen mies, joka on mennyt metsään laulamaan yksin kamelin kanssa. Mutta sitten tähän tulee myös tämmönen vähän toisenlainen dimensio siinä, että tämä voisi olla myös tällanen tulevaisuuden näkymä siitä, mitä vaikka ilmastonmuutos on tehnyt meidän maailmalle. Ja tässä on tämmönen kameli, joka on karhusta manipuloitu tässä maailman temmellyksessä vähän erinäköiseksi. Ja täällä on Väinämöinen laulamassa lauluja. Tavallaan hän kuvaa sen, mihin tilaan se maailma on mennyt. Mä ajattelen, että tässä on tämmöstä vanhaa ja uutta, että, mitä se tulevaisuus voi näyttää. Tässä on tämmönen vanhan ja uuden kohtaaminen. Markus: Tosi mielenkiintoinen havainto toi Väinämöinen. Mä näen siinä samaa. Ja oikeestaan mulla tulee se mieleen siitä Suokameli nimestä. Väinämöinenhän lauloi suohon. Ja kun katsoo sitä semmosta meditatiivista henkeä, mikä hänellä siinä on, että hän on lähestulkoon tommosessa transsimaisessa tilassa siinä luuttunsa kanssa, sehän ei ole muuten kitara, vaan se on luuttu. Roosa: No, niimpäs onkin. Markus: Neljä kieltä. Ja mä mietin, että jotain yhteyttä hän siinä hakee. Ja tuo suokameli katselee sinne ylös, sinne taivaalle oikeestaan sitä valoa, mikä vois myöskin olla semmonen toivon symboli. Ja Innasellahan oli paljon näitä nuotioita, ja nuotion äärellä olemisesta. Ne nuotiot yleensä on aina melkein saman näköisiäkin. Jotenkin mulle tulee semmonen olo, että hän jotain yhteyttä tässä etsii. Kyllä mullakin tommosta luonnon kanssa yhteyden rakentamista mulla tulee tässä mieleen. Ja toki se suokameli on eläimenä aika hämmentävä. En mä oikein tiedä, mikä eläin se oikein sitten on. Mutta ei kai sillä ole niin väliäkään, mikä eläin se on. Jotenkin se heppu siinä jotain rakentelee, ja yrittää päästä jollekin semmoselle henkiselle tasolle, et hän jotain tavoittaa. Ja kuitenkin siinä tehdään jotain yhdessä. Roosa: Kyllä. Mä en tiedä miksi mulle tuli, heti kun mä näin, mulle tuli mieleen yksinäisyys, vaikka tässä onkin kaks tyyppiä. Ja sit jotenkin tää kameli oli niin härö, et sen takia mulle tuli tää toinen dimensio tästä tämmösestä, et tää maailma on muuttanu tän karhun tämmöseks kameliks. Se on niin erikoinen tossa, että se tuli jollain tavalla mieleen. Mut sitten samaan aikaan tossa on tosi semmosta rauhaa, ja just tällasta meditatiivista yhteyttä. Mutta jollain tavalla mulle kuitenkin tulee tästä Väinämöisestä jonkunlainen yksinäisyyden kokemus mieleen. Ja myös eläimen ja ihmisen jonkunlainen yhteys. Markus: Totta. Mäkin mietin tota yhteyttä, ja sitä yksinäisyyttä, että onhan siinä vähän semmosta länkkäritunnelmaakin, lonely rider, ehkäpä mahdollisesti jonkunnäköisen eläinkumppaninsa kanssa siinä päivystää, ja lauleskelee. Roosa: Niin, mä kysyin mun 8-vuotiaalta pojalta, mitä hän näkee tässä, niin hän näki laaman heti, ja jollain tavalla tämmönen kylmettynyt aavikko. Ja kiinnostavaa sitten, et mitä se 8-vuotias näkee tässä ja mistä kylmettynyt aavikko tuli mieleen, ja laama. Mä olin ajatellut heti, että tämä on kameli. Markus: Miksei se voisi olla laamakin? Ihan hyvin. Jotenkin aina ne notskit, notskissa on kanssa, jotainhan siinä poltellaan. Ja sitten toi yleissävyhän on tosi sellanen ruskee, niin kuin Innasella tosi usein on, et ruskeet taustathan on, kun Innanen vähän kelas, että kaikissa hienoissa tauluissa pitää olla vähän tämmönen elitistinen fiilis, ruskee, et kun se on vähän semmonen hienon taulun merkki. Mut sitten mä samalla kyllä näen jotain humoristista tässä kanssa, että siinä on jotain semmosta junttii. Ei tämä mikään järjen jättiläinen ole tässä lauleskelemassa. Kyllä siinä jotain sellasta jurpon vapautuneisuutta on myöskin. Ei hän sellaselta viisaalta hepulta näytä, niin kun ei se kamelikaan, tai laama, (naurua) mikä hän onkaan. Jotain siinä taas on tavoitettu. Siinä on paljon semmosii tasoja. Esimerkiksi siinä taivaassahan on ihan hirveä määrä tasoja. Sehän on todella syvä, ja kuitenkin selkee valo, mikä sieltä taivaalta tulee, ja mihin se nuotion savu kuljettaa. Roosa: Ja tässä on jotenkin nämä elementit, täysikuu ja tuli, ja laulu, tässä on jotain tosi kaunista. Joka on yhteydessä luonto, ja eläimen ja ihmisen välinen yhteys, ja tuli. Tässä on monta tasoa kyllä. Ja noi puut myös tuolla taustalla, hyvin kuvaa suomalaista metsää. Markus: Jos Innasen pitäisi valita, kumpi hän noista hahmoista on, niin mä en tiedä, miksi mulle tulee mieleen, et hän olisi mieluummin se suokameli. Se on niin härö. Se on niin hämmentävän oloinen hahmo, et sä et oikein tiedä, mikä eläin se oikein on. Roosa: Niin, en tiedä laulaako se kameli tuossa myös. Mutta jos niillä on joku tämmönen duo. Tuntuisi siltä, et se yrittäisi äännähdellä jotenkin musiikin tahdissa. Niillä on tällanen yhteinen. Markus: Niin. Mä tiedän samoihin aikoihin, toihan on tehty mun käsittääkseni 80-luvun lopussa, sillähän oli sellanen ihmeellinen musiikillinen ilmiö, kun Mökö koira. Mökö oli siis laulava koira, joka levytti. Itse asiassa mun yks kaveri, Anssi sattuu soittamaan sillä levyllä. Tietenkin ottaa tän suurena ylpeytenä, että hän on saanut säestää Mökö koiraa. Mut se Mökö koira ulvoo ja hänen emäntänsä siinä laulaa. Ehkä toi voi vähän liittyy siihen Mökö koirankin tarinaan. Suomalaiset on tämmösii, että ottaa niin kun eläimiä laulamaan mukaan. (naurua) Roosa: Ja muutenkin Suomessa, se on ihan tyypillistä, että ihmisellä voi olla paljon läheisempi suhde eläimeen, kun ihmiseen. Ylipäätänsä ihmiset kommunikoi niiden eläinten kautta aika paljon, että ihmiset ei muuten ota toisiinsa mitään kontaktia, mutta sitten, kun siinä on se koira, tai joku muu, niin se on yllättävän helppo siinä. Ja monella voi olla, että ehkä sen takia se yksinäisyys tulee tässä, että monella yksinäisellä ihmisellähän on joku eläin. Heillä ei välttämättä ole ihmissuhteita, että niillä on vaan se eläin. Tai vaan, ei sekään ole mitenkään vaan, se on tärkee suhde. Mutta Suomessa varsinkin se on hyvin tyypillistä. Markus: Totta. Roosa: Tässäkin voi olla, että on toistensa ainoot ystävät. Markus: Joo, hyvin mahdollista. Eihän siellä muita näy kyllä. Nina: Mun mielestä tosta tulee myös mieleen se, että kun me ollaan tommosen läheisen ystävän seurassa, niin meillä on myös lupa ikään kuin antaa mennä vaan, ja voidaan tulla nähdyksi ihan mitä me ollaan. Tommonen suokamelikin voi rauhassa laulaa siellä. Ja me voitas tänään puhua myöskin näistä asioista, että miten me voitais uskaltaa mennä semmoseen luovuuden tilaan, jossa me voidaan antaa mennä vaan. Ja voitais ehkä siirtyä keskustelemaan huumorista. Roosa, sä olet tehnyt paljon klovneriaa ja muun muassa pakko-oireisuudesta. Roosa: Kyllä. Mä olen kymmenisen vuotta ehkä tehnyt suunnilleen, 2005 valmistuin Köpiksestä, niin onhan siitä jo vierähtäny enemmänkin, mutta olen tehnyt teatteriklovneriaa siitä asti. Mutta muutama vuosi sitten, kun tuli itelle tätä pakko-oireisuutta ja koin aika nopeestikin, että siitä täytyy tehdä taidetta, niin kyllä se meni ihan toiselle tasolle se koko teatteriklovneria, ja sai merkityksen ihan erilaisen. Tuntuu, että siihen asti oli tehnyt vähän semmosta diipadaapaa, että se todella sai merkityksen. Tuntu, että oikeesti pystyy kanavoimaan sitä omaa mielenterveyttään siihen taiteeseen. Ja myös se, että se oli jollain tavalla itsestään selvyys, että niin tehdään. Ja myös löysin sit kollegan, jolla oli samat fiilikset siitä, ja löydettiin yhessä se yhteys siihen. Koin, että se oli ehdottomasti, no, ei siinä ollu vaihtoehtoja. Markus: Niin, mä muistan, että mä olen nähny sut ensimmäisen kerran lavalla tuolla Lapinlahden sairaalan juhlasalissa. Se esitys oli Entä jos, muistaakseni nimeltään. Ja te olitte kehittäny semmoset alter egot, tai hahmot, jotka parodioi sitä, tai jotenkin tekee komediaa siitä hahmosta. Jonka sä esitit itse asiassa vain valokuvana siinä. Sulla oli valokuva, mä muistan, kun mä olin yleisössä siinä edessä, ja sä itse asiassa annoit mulle sen kuvan. Sä et ehkä muista sitä, mutta mä olin se yleisö, jolle sä annoit sen kuvan. Ja mun piti näyttää sitä kuvaa sinne lavalle, että sinä, se pakko-oireinen Roosa katseli omaa esitystään. Roosa: Kyllä. Markus: Mun mielestä se oli mieletön idea. Roosa: Joo. Siinä oli tällanen ajatus, että klovnit, Roosa ja Helena on näiden klovnien serkkuja, ja serkut on saanut tämmösen erityistehtävän tehdä heidän elämästään esityksen. Ja sitten, kun löydettiin tää taso. Me ollaan teatteri Metamorfoosissa mukana, ja on tullut ajatus jo vähän aikasemmin, että käsitellään niitä klovneja serkkujen kautta. Esimerkiksi meillä oli tämmönen harjotus, että pitää pitää oma muistotilaisuuspuhe omassa muistotilaisuudessa, että se serkku kertoo minusta. Siinä on ollu tavallaan tosi kiinnostava taso. Me ajateltiin, että tämä on tosi hyvä ja herkullinen tapa lähestyä sitä. Saadaan pieni etäisyys siihen, mutta kuitenkin kaikki tietää ja näkee, että se kuitenkin olen minä, josta puhutaan. Ja ehkä ne serkutkin on se Roosa ja Helena, mutta niillä on vaan ne toiset puolet meistä, jotka näyttäytyy siinä. Ja se oli helpompi vähän ehkä ottaa etäisyyttä siihen omaan mielenterveyteen, että kuitenkin ne serkut esitti. Se olisi tuntunut ehkä vähän oudolta, jos me oltais itse esitetty itseämme. Se oli helpompi lähtökohta siihen. Markus: Joo, mä muistan, itse asiassa siitähän taisi sikistä se ajatus siihen kulttuurikokemusasiantuntijan maastoon, mikä nyt on jo vähän saanut jalansijaakin Suomessa. Itse asiassa siitä esityksestä se idea lähti liikkeelle. Mua kiinnostaa tämä etäisyysasia, että onko se niin, että taide antaa mahdollisuuden tarkastella itseään myös vähän etäämmältä? Mä olen seurannut tyttäreni, joka on jo huomattavasti tämän ajan ylittänyt, mutta silloin, kun hän leikki niillä nukeilla ja barbeilla ja muilla, niin kyllä jotenkin kiinnostavaa oli aina, että barbit kuvasi jotenkin mua ja mun vaimoakin, ja meidän välisiä keskusteluja. Me oltiin mukana niissä tarinoissa. Mutta kun ne oli sopivan välimatkan päässä, siinä 50 sentin päässä, niin sitten hänkin pystyi katsoon ja tarkastelemaan sitä asiaa, että miksi toi sanoo noin, ja miksi toi menee noin, ja mikä se tilanne siinä on. Ja usein onkin aika hyvä päästä, psykoterapiassa puhutaan sisäisestä ulkoiseksi, niin kuin tarkastelet, ja taidehan antaa hienot mahdollisuudet just tähän, mitä sä siinä teet. Roosa: Ja kyllähän esimerkiksi psykodraamaa käytetään niin, että esitetään hahmoja, ja kyllä se jollain tavalla sen näki eri näkökulmasta. Sitä oli vaikea selittää, että esimerkiksi sitä ei olisi pystynyt luultavasti tekemään silloin, kun olisi itsellä tosi pahat oireet, että kyllä siihen tarvii sen etäisyyden. Jollain tavalla siinä oli pakko eristää itsensä siitä täydellisestä. Mä en esimerkiksi ikinä pystynyt kokemaan sitä todellisuutta, mitä mä oikeasti koen niiden oireiden aikana siellä lavalla. Kyllä mä kuitenkin jotenkin eristin itseni siitä. Mutta mun täytyy sanoa, että mä en osaa selittää sitä kauheen hyvin, miten se tapahtu, tai sanoittaa sitä kauhean hyvin, koska se tuli niin luonnostaan. Ne klovnit, kun ne ihan luonnollisestikin oli meidän serkut, niin siihen tuli luonnostaan se etäisyys. En mä osaa sitä, sinä osaat ehkä paremmin selittää. Markus: Juuri varmaankin näin. Mä en tiedä, tarvitseeko sitä edes selittää. Sehän oli kokemusasia. Ja jotenkin musta tuntuu, että yleisössä jotenkin hiffattiin aivan täysin, mistä on kyse. Se, mitä mä ihailin siinä esityksessä, että se oli ensimmäisiä kokemusasiantuntijastooreja, jotka ei pelkästään kertonut teidän pakko-oireita, vaan ne kertoi myös, kuinka systeemi on teidät kohdannut. Mä muistan, siinä oli sellasia kohtauksia, missä te soittelette joillekin ihan ihme terapeuteille ja lääkäreille ympäri maailmaa, joilla oli pimeitä neuvoja, ja aivan ihmeellisiä juttuja. Tuntui, että siinä oli myös sitä kokemusta siitä, kuinka meidät on vastaan otettu tämän maailman kanssa. Se on mun mielestä tosi tärkeä osa kokemusasiantuntijakeskustelua. Roosa: Kyllä, kyllä. Ja musta tuntuu, että se esitys sai aika paljon, siinä oli melkein fokus. Kun me aloitettiin tekemään, me ajateltiin, että me enemmän tehdään niistä omista oireista, mutta varsinkin mun kokemus oli se, että mulla on todella räikeä kokemus siitä, miten mua on kohdeltu. Mullahan kesti neljä vuotta Suomessa saada edes diagnoosia. Ja mulle on sanottu mitä uskomattomimpia asioita. Mä olen joutunu ulkomailta asti hakemaan apua. Niin kun tää skypepuhelu jenkkiterapeutin kanssa oli ihan todellinen, että on ihan oikeesti joutunut. Niin se oli niin absurdia, mitä juttuja mulle on sanottu. Ja sitten, kun mä rupesin haastattelemaan muita pakko-oireisia ihmisiä, niin niillä oli ihan samoja kokemuksia. Ja se oli niin, että se on pakko näyttäytyä, ja siinä esityksessä se tuli enemmänkin fokukseen. Ja kyllä se täytyy sanoa, että kyllä se oli vähän helpompi, kun puhuu niistä omista oireista, niin se, että sä voit jollain tavalla tehdä parodiaa niistä henkilöistä, mitä ne on sanonut sulle. Onhan siinäkin tavallaan se, että sä ulkoistat vähän sitä muille, miten sua on kohdeltu. Mutta se tuntu, että se oli pakko tehdä näkyviin. Ja tosi monet ihmiset on kokeneet sen niin, että vaikka ei olisi mielenterveysongelmiakaan, niin on se sitten terveyskeskuslääkäri, tai on se hammaslääkäri, että tuletko sä kohdatuksi. Miten monet ihmiset on kokenut, että ne ei ole tullut kuulluksi, ja on vähätelty, tai mitätöity. Mä koen, että monet ihmiset on kokeneet ton niin, että vaikka ei olisi mielenterveysongelmiakaan, niin on pystynyt samaistumaan siihen meidän tarinaan, että miten ihminen kohtaa toisen. Varsinkin auktoriteetti, lääkäri, psykiatri, terapeutti, niin millainen valta siinä on yksilöön, se oli musta kauheen kiinnostavaa. Markus: Joo. Toi valtateema tässä on kanssa tosi tärkee. Mä mietin myöskin sitä, että ei ole maailmassa yhtään terapeuttia, tai lääkäriä, jolla olisi sellainen valta, että se pystyisi saamaan teidät olemaan tekemättä tommosta näytelmää. Sen näytelmänhän te voitte tehdä, ei siinä ole kenelläkään maailman auktoriteetilla mitään sanomista. Siinä on tietynlainen vaikuttamisen ja kuulluksi tulemisen mahdollisuus. Roosa: Ja ei sitä esitystä varmaan olisi voinut tehdä samalla tavalla, jos niitä kokemuksia ei olisi. Siinäkin on se ristiriita, että mä olen joutunut kärsimään ihan hirveesti siitä, että mua ei ole kuultu. Ja kuinka monta vuotta mä olisin saanut nopeammin apua, jos se olisi tunnistettu. Mutta ilman tätä, tätä esitystä ei olisi koskaan syntynyt. Siinä on ristiriita sen kanssa, että okei, ehkä mä olen se ihminen, joka joutuu kokemaan sen paskan, että mä voin auttaa muita ihmisiä sitä kautta. Ehkä joku, joka näkee sen esityksen, niin voi saada siinä jonkun oivalluksen. Ehkä ei tarvitse niin pitkää tietä käydä, mitä itse on joutunut. Markus: Mua kiinnostaa se, että koitteko te pakko-oireita niiden näytelmien aikana? Roosa: Mulla harvemmin. Mutta mulla oli pari kertaa silleen, että oli tosi pahat oireet, justiin, kun tulin paikalle. Mutta aina siinä esityksen aikana ei, että se on vaan semmonen tila, millon ne katoaa. Mutta ihan ensimmäinen ajatus, kun esitys loppuu, ne tulee ja sitä ennen. Mulla on ollut vähemmän ehkä, kun mä ajattelin, että on ollut kuitenkin ehkä vähän tasapainoisempi vaihe niiden esitysten aikana, ehkä nekin on jotenkin suojellut siltä. Mutta on se kokemus, kun on tullut ihan superahdistuneena paikalle ja ajatellut, että mitä tästä tulee. Mutta se on ihan muissakin esityksissä, mä olen joutunut monesti menemään muihinkin esityksiin samoissa tiloissa. Ja se on jännä, miten se adrenaliini, ja se tilanne, kun sä oot, niin ei siinä esityksen aikana niitä kelaa. Se kyllä tietyllä tavalla suojelee. Mutta varmasti se aito kokemus voi tuoda siihen sitten taas toisen tason, mitä ei itse välttämättä edes havaitse. Markus: Joo. Tosi mielenkiintoista. Se on tavallaan semmonen oirevapaa vyöhyke, lava. Taiteella on myös tämä taso. Roosa: Se on ihan sama, vaikka olisi mikä, vaikka flunssa, niin se flunssa loppuu siinä, kun sä olet siellä lavalla. Se on jännä, mitä se adrenaliini tekee siinä tilassa. Nina: Markus, sanoit tuossa, mun mielestä oli hirveen kiva, että sä toit leikin merkityksen mukaan. Sehän meillä taiteessa on, että aikuinen pääsee myös taiteen kautta leikkimään. Tove Jansson on sanonut joskus, että jos ei pääse aikuinen lasten kanssa leikkimään, niin silloin tarvitaan harrastus. (naurua)Se on musta hirveen mukava juttu. Mutta mä mietin tässä koko ajan myös sitä, että nyt, kun me ollaan tässä Roosankin juttuja kuunneltu, niin se, että mistä oikeastaan tietää, kuka nauraa ja kenelle? Nauratko sinä itsellesi siinä tai? Missä menee se raja? Roosa: Siis aivan ehdottomasti ei voi nauraa, jos ei ole itse kokenut niitä, että on se se juttu. Sulla on täysi oikeus, jos ne on sun omia kokemuksia, nauraa niin paljon kun huvittaa, ja tehdä niin suurta parodiaa, kunhan ne on sun omia kokemuksia. Ja ehkä sen kollegan vähän, jonka kanssa ollaan puitu niitä yhdessä. Ja ehkä niidenkin ihmisten, joilta on saatu lupa niihin haastatteluihin. Mutta kyllä se on tosi tarkka se raja. Esimerkiksi mulla oli välillä sellanen pelko siinä esityksessä, että ne luulee, että me nauretaan niille ihmisille, joilla on oireita, ne ajattelee, että meillä ei ole itsellä niitä, ettei se tulisi esiin, että täällä vaan nauretaan näille oireille. Kyllä se oli minulla myös se pelko. Se on tosi hienovarainen, että me ei missään nimessä voida heittää. Mä en voisi tehdä esitystä skitsofreniasta, koska mulla ei ole siitä kokemusta. Mä en ikinä voisi nauraa sille aiheelle. Koska pakko-oireisuus on ehkä monista mielenterveysongelmista vielä ehkä eniten semmonen, josta voi tehdä parodiaa. Yksikin pakko-oireisten facebook-ryhmässä sanoi, että taas oli yksi ”farssi”, eli se kuvaa hyvin sitä, että sinä tajuat sen tavallaan, että se on ihan älytöntä se meininki. Vaikka sä et voi sille mitään, mutta siinä on farssin ainekset. Mutta todella vain, ainoastaan, jos sinä itse tiedät, mitä se on. Koska se on niin suurta kärsimystä ja tuskaa, että siinä on tosi suuri vaara, jos sä alat tehdä komediaa semmosesta, mistä et ymmärrä yhtään mitään, mistä sulla ei ole omia kokemuksia, niin ei se ole mahdollista. Silloin sulla on omistusoikeus sille omalle taiteelle niin kauan, kun se on sun omaa kokemusta. Nina: Onko sulla Markus kokemuksia siitä, että missä on tullu loukkauksen rajoja vastaan silloin, kun on mielenterveyskontekstissa käytetty huumoria? Markus: En mä itse ole kyllä kokenut semmosta meidän esityksissä ainakaan. Mun mielestä ensinnäkin se raja on erikoinen siitä, että mielenterveysesityksiä useimmiten esitetään ainoastaan mielenterveysihmisille, mikä on tietenkin sääli. Ja silloin se konsensus on jo tavallaan siinä tilaisuudessa. Mä muistan, tekin kiersitte paljon hoitolaitoksia, ja esimerkiksi Mielenterveyden Keskusliittoa ja muuta. Tietenkin se on eri juttu, jos sä menet autokauppiaiden johonkin, mä en tiedä, miten se sitten menisi. Mutta usein nämä esitykset pysyy jotenkin omassa poterossaan. Se on mun mielestä vähän harmi. Niillä olisi paljon annettavaa ihan kenelle tahansa. Silloin se loukkaaminen ja se lähtökohta. Tehdään niin vähän mielenterveyspuolella asioita, mitkä on humoristisia, missä on komediaa. En mä tiedä oikeastaan ketään, joka tekisi esimerkiksi omista harhoistaan huumoria. Se perinteinen juttuhan on aina se, mikä oli tuolla Kellokosken sairaalassa, tai ei se mikään esitys ollut, mutta yleensäkin lähtökohta siitä prinsessasta, mistä tehtiin toki elokuva myöhemmin. Naureskeltiinko prinsessalle niissä hänen harhoissaan, että kun hän ajatteli olevansa prinsessa jopa elämänsä loppuun asti siellä sairaalassa. En mä tiedä naureskeliko sille kukaan, mutta se oli vaan kiinnostava asia. Aika vähän näille nauretaan. Roosa: Mä mietin sitä ainoastaan, että kun meillä aika paljon kritisoidaan näitä hoitohenkilökuntaa, ja mitä he on sanoneet. Mä voin kuvitella, että joskus yleisössä on voinut olla psykiatreja ja terapeutteja, jotka voi ajatella, että tämä menee överiksi, koska ne ei välttämättä voi uskoa, että ne voi olla totta, mitä me kuvataan. Ne on niin absurdeja juttuja, että sitä voi ajatella, että nyt menee överiksi. Ei olla koskaan saatu sellasta palautetta, mutta mä olen ihan varma, että joku on saattanut tuntea piston sydämessään, tai kokenut ärsytystä siitä, että tämä antaa ihan väärän kuvan tästä alasta. Ja varsinkin, jos ihminen ei ole ehkä ihan sujut sen kanssa, eikä pysty nauramaan sille, niin varmasti on tuntenut jotakin. Ja ehkä on itse tehnyt jotain samankaltaista, ja ei pysty sille nauramaan. Kyllä mä olen aistinut semmosta, että ei se aina ole ollut hauskaa, eikä kaikki ole siellä nauraneet. Mutta sitten on ollut myös tämmösiä tyyppejä, jonkun psykiatrisen poliklinikan pääpsykiatri nauranut siellä aivan katketakseen, vaikka me ollaan tehty just hänestä tavallaan näistä. Suurimmalla osalla kuitenkin on sellanen huumorintaju, että ne pystyy nauramaan itselleen, mutta ei kaikki. Ja se on myös ihan ymmärrettävää, että ei välttämättä. Eikä voi ehkä uskoa, että se on mahdollista. En mäkään välillä usko, että ne oikeesti on totta, mitä me siellä kuvataan. Markus: Mä mietin sitä, että mielenterveyden häiriöhän on niin sanotusti vakava asia. Mutta samaan aikaan se on osa elämää, niin kun mikä tahansa asia on osa elämää. Ja toki siinä on ihmeellistä, että siihen kuuluu, kun kehitysvammaisista puhutaan, että sä et oikein saa kehitysvammaisista tehdä mitään parodiaa. Mutta paitsi, niin kun sä sanoit, kehitysvammainen kyllä voi tehdä. Ehkä se on just, jos se ulkopuolinen kuvailee, niin se on aika loukkaavaa, mutta sitten taas se itse ihminen (voi). Kyllä mä tiedän tosi monta mielenterveyskuntoutujaa, jota loukkaa jo sana mielenterveyskuntoutuja, että miksi sä minua sellaisena kutsut? Mä olen vaan erilainen ihminen, tai mussa on tämmösiä ominaisuuksia. Roosa: Ainakaan itse en haluaisi, että mua kutsuttaisi, vaikka jonkun kriteerin mukaan, voi olla, että täyttyisi ne standardit, mutta jotenkin tuntuu, että se on hirveen lokeroiva. Markus: Mutta onko joku tehnyt hulluudestaan parodiaa, sanopa, tuleeko mieleen? Roosa: Ei tule kyllä. Kuvataiteen kautta varmasti. No, kyllä mä olen nähnyt siis yhden tanssiesityksen pakko-oireisuudesta, että kyllä niitäkin on. Siinä oli itse asiassa tosi kiinnostava se, että kun pakko-oireisuudessa monet kokee, en ole itse kokenut likaisuuden tunnetta, tällasta bakteerikammoa, mikä on hyvin tyypillinen. Niin siinä oli tämmönen kohta, että jaettiin yleisölle munkkeja ja sitten kaikkien piti syödä ne munkit, mutta ne ei saaneet pyyhkiä suuta, ja sai kokea sen sokerin, miltä se tuntuu. Ja se oli heidän tarkoitus, miltä tuntuu se, kun on se likaisuuden tunne. Se oli mun mielestä kauheen nerokas, miten sitä käytettiin, että kyllä sitä on. Jotkut sitä tekee, varmasti koko ajan enemmän ja enemmän, mutta vähemmän olen kuitenkaan nähnyt mitään. Mutta luulisi, että nykymaailmassa ihmiset uskaltaisi enemmän puhua siitä, koska mielenterveyshäiriöistä ja terapiasta ja kaikesta puhutaan kuitenkin paljon avoimemmin, niin mä uskon, että tulee kyllä lisääntymään. Markus: Ehkä ne on tulossa vielä. Ehkä se on joku meidän kuuntelija, joka tekee sen. Roosa: Onhan facebookissa semmonen ”olen käynyt terapiassa”. Eihän sellaista ole ennen ollut, että avoimesti puhutaan ja kerrotaan siitä. Niin miksei se voisi lisääntyä myös taiteessa. Markus: Toisaalta tulee välillä vähän semmonenkin fiilis, että joku ryhmä, joku alakulttuurin edustaja, tai jonkin ominaisuuden omaava ihminen, tai ihmisryhmä, niin jos ei niitä saa yhtään pilkata, niin eikös sekin ole vähän eriarvoistavaa? Eikö siitä tule jo vähän sellanen olo, että me ollaan niin huonossa asemassa, että meitä ei saa edes pilkata. Roosa: Mun mielestä myös se, miten sä pilkkaat ihmisten eri eroja ja mun mielestä koko elämä on sellasta tietynlaista komiikkaa. Mä näen esimerkiksi teatteriklovnerian myötä kaikissa tilanteissa sen komiikan, myös vakavissa ja vaikeissa tilanteissa. Mun mielestä se on voimavara käyttää sitä. Markus: Mutta sä olet ihan oikeassa myös tuossa, että jos joku ottaa nokkiinsa, niin se on kyllä siellä henkilökunnan puolella. On sen saanut kanssa myös kokea tässä 20 vuoden aikana, että kauheen helposti otetaan itseemme sellaisia asioita, jotka jotenkin kritisoi sitä tapaa, miten me tehdään, tai ollaan. Ja varsinkin, jos arvostellaan vallankäytöstä, tai jostain, niin nämähän on punaisia vaatteita. Siihen kulttuuriin kuuluu vähän, niin kun ennen aina sanottiin, että jos sä arvostelit henkilökuntaa, niin nehän oli niitä sinun sairauden oireita, mikä tuntuu ihan käsittämättömältä ajatukselta nyt. Jos sä mitenkään teit pilaa, tai kritisoit, niin tämä liittyy sun sairauteen. Roosa: Joo, voin kuvitella, että joku ajattelisi sen niin, että kun yritetään väittää sitä, että mitä ne ihmiset sanoi, asiantuntijat, että ne ei ole totta. Niin voi hyvin kuvitella, että ne yrittää väittää vastaan siinä, että ne ikään kuin liittyy sun sairauteen. Kyllä. Nina: Olisipa kiinnostavaa kuulla, mitä Martti Innanen tähän keskusteluun sanoisi, että hänhän oli sanonut näin esimerkiksi, että: ”muut eivät näe karvahattua jokaisen suomalaisen päässä, mutta minä näen”, (naurua) tähän Innasen parodiamaailmaan mennäksemme. Tuleeko sulle Markus mieleen, sä olet paljon tuohon Innaseenkin perehtynyt tämän parodian kautta, niin jotain yhtymäkohtaa nyt tähän meidän mielenterveyteen ja Innasen aiheisiin liittyen. Markus: Niin, huhu kertoo, että Innanen kärsi mielenterveyden häiriöstä, mutta eihän sitä kai koskaan mitenkään ilmeisimmin todettu. Tai ainakaan julkisesti siitä ei mitään faktaa koskaan esitetty. Ja aika moni sitä kiisti myös, että ei oikein osaa nähdä. Ne, jotka tunsi Innasta, niin kuitenkin oli sitä mieltä, että se kuulu siihen Innasen tyyliin, ja tyyppiin, että hän oli sellainen, kun hän oli, semmonen oma itsensä. Mutta olisiko Innanen kärsinyt masennuksesta, tai jostakin muusta, niin tämmösiä tarinoita kerrotaan, mutta en tiedä, pitääkö ne paikkaansa. Mutta hänen tauluissaan näkyy tietenkin se kylähulluhahmo. Ja se kylähulluhahmo on aina joka paikassa. Lähestulkoon joka taulussa on joku kylähullu. Se vaan, että miten Innanen esitteli sitä kylähulluutta, niin oliko se kuitenkin niin, että hän teki siitä vähän sellasta yhteiskunnallista satiiria? Että se kylähullu oikeasti oli paikallisen maalaiskunnan kunnanvaltuutettu, joka sekoilee siellä, ja tekee jotain aivan käsittämätöntä, eikä todellakaan tee sitä, mitä sen pitäisi tehdä. Hän piti niitä vähän niin kun Spedeinä. Hän vähän pilkkasi niitä, että ne oli niitä kylähulluja. Hän näki, että nämä päättäjät on hulluja ja hän vaan tuo sen näkyviin. Musta tuntu, että se käänty vähän näin päin. Roosa, semmonen mua kiinnostaisi vielä tietää, silloin, kun te aloitte tekemään niitä esityksiä, niin miten voitetaan ne esteet, että lähdetään tekemään jotain noin hienoa? Roosa: Niin kun mä sanoin aikaisemmin, että mulle se oli itsestään selvyys. Mä en tavallaan koe, että siinä oli mitään esteitä. Varmasti esteet olisi ollut silloin, jos olisi ollut tosi huonossa kunnossa, mutta en mä olisi silloin ruvennut edes harkitsemaan tämmösen tekemistä. Mutta ehkä esteet (oli) siinä, miten se sanotetaan, ja saako sitä myytyä ja näin. Mutta mä koin itse, että mä en ole koskaan esimerkiksi hävennyt mun mielenterveysongelmia, mikä on aika harvinaista varmasti. Suurin osa häpeää. Mä olen jopa jollain tavalla osannut olla niistä ylpeä tavallaan taiteilijan näkökulmasta, että okei, kaikki taiteilijat on jollain tavalla hulluja. Ehkä mä käänsin sen mun kärsimyksen sitä kautta, että ehkä mä voin ammentaa siitä jotain. Mulle siinä ei ollut koskaan mitään esteitä, että se oli mulle ihan selvä juttu. Mä olen aina nauttinut siitä, että mä voin puhua sellaisista asioista, mitkä on tabuja ja vähän sheikkaa ihmistä jollain tavalla. Mä puhun just tästä, mistä et halua kuulla. Mä tykkään siitä, että ihmiset vähän pelästyy, tai hämmentyy. Ei mulla ollu ainakaan esteitä, jos sä sitä tarkoitit? Markus: Joo, just näin. Mä mietin semmosia ihmisiä, jotka ehkä vielä jotenkin hannaa, että niillä olisi vaikka mitä, ja niillä olisi hirvee intokin. Ja ne ehkä miettii, että mä en osaa, tai mä en kelpaa. Niin miten ihmeessä se ihminen voittaa ne esteet ja lähtee vaan tekemään, niin kun Nike sanoisi just do it. Roosa: No, varmaan just se, että sä teet, vaikka sun mieli sanoo mitä. Ne on vaan ajatuksia, jotka sinua kiusaa, ja kertoo, kuinka et osaa tehdä tätä ja olet huono. Ihan yhtä lailla suhtautuu siihen mieleen, kun kaikessa muussakin. Ei niihin tarvitse suhtautua vakavasti niihin ajatuksiin. Me voidaan tehdä just, mitä me halutaan, mutta meidän mieli vaan estää sen. Kyllähän mullakin on ollut esteitä vaikka siinä, että mä mietin, että mitä muut ajattelee. Luuleeko ne, että tämän esityksen aikana me pilkataan, joten sekin on vaan mun mieli, joka yrittää siinä vaiheessa keksiä kaikkea, miksi tämä ei voisi mennä eteenpäin. Eli ihan puhtaasti muistaa se, että se on meidän mieli, joka siellä yrittää kiusata meitä, ja keksiä syitä, miksi sä et voi tehdä. Mutta sä voit tehdä ihan mitä vaan. Sä vaan teet sen. Tavallaan stop whining, start living, että teet vaan, vaikka mikä olisi. Mun mielestä se on tietynlainen asenne, mikä täytyy vaan tehdä, ja sitä kautta ehkä se häpeä myös poistuu pikkuhiljaa. Ja ihmiset myös sitten, kun sä rohkeasti teet sitä, ne kyllä kunnioittaa sua ja ne kunnioittaa sitä sun tekemistä, silloin, kun sä teet sitä ihan pokkana. Ja se on sun omasta kokemuksesta, niin just do it. Helppo sanoa. Nina: Kiitos Roosa, toi on oikein hyvä kannustuspuhe meidän kaikille kuuntelijoille. Eli just do it. Markus: Ja otetaampa seuraavaksi Kulttuuriliiteristä suora yhteys Siuruan tasavaltaan, nimittäin Tykkyläisen Karille, eli Tykylevitsille. Nina: Moikka Kari. Me ollaan täällä kateltu tätä Innasen maalausta Suokamelin laulu. Miten sä kuvatulkkaisit Innasen teosta? Kari: No, kyllä kait mä sieltä oman kuvan tietenkin löysin, kun mä siellä suolla ruukaan käydä itsekin aina istuskelemassa ja ihmettelemässä. Mulla ei ole siellä kamelia, mutta mulla on kaiken maailman mielikuvitusolentoja, mitä tuolla suolla löytyy. Ja varsinkin, jos yöllä menet ja pistät nuotion, niin sä näet siellä ihan mitä vaan. Seidat laulaa kuule nuotiossa, ja saattaa siinä kamelikin istua. Mutta kyllä mä siellä olen vähän ollu peloissaan, kun karhut rupeaa rytistelemään ja hirvet. Täällä on nimittäin näitä elukoita niin paljon tässä. Mä asun täällä soitten keskellä, täällä Siuruan kansantasavallassa, niin kun mä olen tämän nimennyt. Ja täällä on joka puolella soita ja erämaata. Ja porot tulee pihaan. Sen takia täällä on hieno asua, että ollaan keskellä luontoa. Markus: Mä olen ymmärtänyt, että sä olet innokas sikarilaatikkokitaran soittaja. Minkälainen soitin se oikein on? Kari: Joo, mä rupesin soittelemaan joskus 4-5 vuotta sitten. Kun mä en ole ikinä oppinut soittamaan kitaraa. Tai mulla on semmonen kammo ollut, kun velipoika on yks maailman parhaita kitaristeja, joka ei nyt kyllä pysty soittamaan, kun sille tuli toi Parkinsonin tauti. Mutta 25 vuotta kerkisi kiertää maailman huippukitaristien joukossa. Ja mä olen itse ollut 11-vuotiaasta asti rumpali. Mä olen aina halunnut soittaa pianoa, mutta enhän mä sitäkään oppinut. Mutta sitten mä löysin, näin, kun Missisipistä oli tuotu semmonen sikariboksikitara, ja mä ihastuin siihen. Siinä ei ole kun kaks kieltä ja slidellä soitetaan. Niin kun tuo Marzi Nyman kysyi, että mistä sitä soitetaan? Niin sanoin, että tästä. Ja ei siinä tartte äänialoja miettiä, vaan se on terssi tavallaan, minun äänen mukaan mä viritän ne. Mulla on kymmenkunta erilaista. Ja keikoille kun menen, niin äänialan mukaan vaihdan soitinta. On yksikielistä ja kaksikielistä. Markus: Sä kuulostat itse oppineelta soittajalta, niin kun itse asiassa Innanen oli taiteilijana. Hän oli kanssa kovasti itse oppinut. Kari: Kyllä, ja se vaan iskee joku juttu päälle. Ja ihminen kun uskoo siihen, mitä se tekee, niin se osaa tehdä ihan mitä vaan. Markus: Niinhän se taitaa olla. Miten sä näet Innasen taiteen? Miten se sua puhuttelee? Kari: Aluksi silloin, kun minähän olen tavannutkin Innasen joskus aikoinaan nuorena taideopiskelijana, ja naureskelin, että tämä on aivan greisi ukko, ja kaikki ne viidakkotarinat, mitä sillä oli, ja rupesin kuuntelemaan. Ja sitten myöhemmin hoksasin, että tämähän just särkee raja-aitoja. Kun tänä päivänä mä olen joutunut tuon ITE-taiteen kanssa olemaan tekemisissä, ja ei sieltä kovin paljon löydy enää uusia Innasia. No, ehkä semmonen, kun Esa Leppänen Kuusamosta, tai Nokialta kai se on lähtöisin, niin sieltä löytyy joku hullu, joka vielä uskoo omaan taiteeseensa. Ja mä olen kannustanut sitten tällasia. Innanenhan oli mulle vähän semmonen pelottavakin naivisti, että hän oli hyvin itsevarma, ja Oulussa oli vastaava Jouni Kesti, samanlainen taiteilija. Ja minusta itsestäkin kun on tehty kylähullu, ja olen vähän noudattanut sitä esimerkkiä, että me ei kuvia kumarreta, me tehdään just sitä, miltä se tuntuu. Ja mitä mä toivon monille muillekin nuorille taiteilijoillekin. Markus: Aivan. Kyllä. Ja uskon, että Innanen olisi varmaan tehnyt samoin? Kari: Kyllä, kyllä, kyllä. Markus: Sun sikarilaatikkokitara viritelmä ja soitto kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Onko siinä mahdollisuutta saada pientä ääninäytettä, miltä se kuulostaa. Kari: No, totta kai, laulanko kanssa? Markus: Totta kai, ilman muuta. Kari: Tämä on Kuubasta tämä Cohiba sikarilaatikko, ja itse olen koivusta tehnyt siihen kaulan. Ja se viritetään tälleen terssiin. (musiikkia) Tämä musiikki on semmosta suobluesia. LAULU Kun mä synnyin tähän maailmaan oli vanhemmat ylpeitä minusta, melkein. Kun aloitin koulunkäyntini oli opettaja minusta ylpeä, melkein. Minä opin heti lukemaan ja laskemaan, melkein. Ja pesäpallomailalla löin kunnarin heti, melkein. Kansakoulusta päästyäni pääsin sitten yhteiskouluun, melkein. Ja kun rupesin seukkaamaan sain sormella koittaa, melkein. Koska olin kova poika piirtämään pääsin taidekouluunkin, melkein. Taiteilijaksi ryhdyttyäni sain apurahankin, melkein. Päädyin vahingossa naimisiin ja vaimo oli hääyönä laueta, melkein. Meille syntyi fiksuja lapsia, melkein. Nyt kun teen kohta kuolemaa minut varmaan haudataan, melkein. Ja taivaassa synnit varmaan anteeksi annetaan, melkein. Ja tietenkin jeesuksen nähdä saan, melkein. tai sitten ihan kokonaan Markus: Kiitos Kari, sehän oli kun Robert Johnsson, melkein. (naurua) Melkein blues. Kiitos tosi paljon Kari. Mua kiinnostaisi semmonen juttu, että on olemassa myös ilmiö nimeltä Kukkamekkokorkokenkäsuohiihto, ja sä tiedät siitä ehkä enemmän, kun moni muu. Kari: Korkokenkäkukkamekkosuohiihto, se menee niin. Markus: Okei, se on niin päin. Kari: Joo, tuossa 15 vuotta sitten, mä olin silloin ehdokkaana valtuustoon, ja tuli pari saman puolueen naista, vanhoja hiihtäjiä, tai entisiä hiihtäjiä, ja me otettiin kukkamekkokuvia tuolla suolla, ja tehtiin vaalimainoksia. Ja sitten hoksattiin, että olisi mahtava saada teidät kuviin sukset jalassa keskellä suota. No, eihän siinä paljon tarvinnu yllyttää, kun naiset jo lähti. Ja mä porasin korkkarit suksiin kiinni ja mentiin suolle. Ja naiset lenti muutaman kerran nokalleenkin siellä ja riemuitsi siitä ilosta. Mä sanoin, että tehdäämpä tämmöset korkokenkäkukkamekkosuohiihdot. Perustettiin semmonen, ja kutsuttiin netissä ihmisiä hiihtämään, ja niitähän tuli sitten pari, kolmekymmentä muistaakseni ekalla kerralla. Ja yleisöä nyt ei kauheesti siinä tien varressa ollut, kun vertaa tähän päivään, nyt sitä 400-500 ihmistä tulee kattomaan. Ja se on paisunu ja paisunu, ja siitä on tullut semmonen jännä tapa. Se on vähän semmonen feministinen juttu, että mä pelastan naiset sieltä isännän ja hellan välistä hiihtämään suolle. Ja tietenkin isännille on sitten liian pieni rippipukusarja, että ne saa hiihtää liian pienessä rippipuvussa remmisuksilla. Mutta pääasiassa siellä on naisia, paitsi viime vuosina on tullut niin sanottu transuilmiö, että miehetkin haluaa hiihtää kukkamekoissa, ja ovat täysin riemuissaan. Ja kun meillä on ollut hiihtämässä tämäkin Suomen kuuluisin transu, tämä Markus Kuotesaho. Enää häntä mä en otakaan sinne, kun se vie koko shown. Tavalliset perheen isännät ja virkamiehet, tämmöset IT-alan ihmiset pääsee kukkamekossa revittämään suossa ja uppoaa vielä sinne, niin silloinhan se on onnistunut performanssi. Ja mä tykkään käyttää tavallisia ihmisiä mukana näissä taidejutuissa. Ja siksi tämä toimii edelleen. Nytkin oli koronasta huolimatta monta sataa ihmistä kattomassa, ja kaukaisimmat hiihtäjät oli Vihdistä asti tänne tuli. Ja Tampereelta tuli likkoja hiihtämään. Ja kaikilla oli hauskaa. Markus: Kuulostaa erinomaiselta. Kari: Mä aion vielä tätä jatkaa. Ja ei tätä voi lopettaa tätä hiihtämistä. Ei, ja itse minä pukeudun yleensä sinne, mä olen ollu parina vuonna enkeli, ja meikäläinen tämmönen 3D-mahainen mies, kun stringit jalassa viihdyttää siellä yleisöä, niin se on ollu aika hauska. Ja sitten siellä on semmonen erikoislaji, tuli tuosta aasin silta, niin miesten ja naisten takaa-ajo. Elikkä miehet lähtee viis metriä ennen, ne niin kun juoksee sen suon poikki. Ja naiset, jos saa miehen kiinni, sille saa tehdä, mitä haluaa siellä suossa. Ja multa on parina vuonna viety housut jalasta, että siinä mä olen munasillaan seisonut yleisön edessä, ja sanonut, että eiköhän tämä lopeteta tällä kertaa tähän. Mutta suosittelen kaikkia tulemaan ensi kesänä. Se on aina elokuun toinen viikonloppu. Markus: Mukava vaihtaa sun kanssa kuulumisia. Kari: Kiitos, kiitos. Nina: Ja tuttuun tapaan annetaan taas meidän kuuntelijoille lopuksi luovuus- ja ilmaisuhaaste. Käy kurkkaamassa, miltä näytti Innasen maalaus Suokamelin laulu. Ja anna itselleni vapaus ilmaisuun. Minkälainen on sun laulu, ja kenelle sen laulaisit? Sä voit tehdä siitä oman ilmaisun tuosta aiheesta. Se voi olla ääniteos, maalaus, kuten Innasella, valokuva, runo, tai sitten jotakin ihan muuta yllättävää uutta. Osallistu mukaan lähettämällä sun oma juttu, kuva, ääni joko sinne meidän Instagramiin tunnisteella #kulttuuriliiteri#inspistä Innasesta Mielenterveyden Keskusliitto. Tai julkaise se jollakin omalla tavallasi. Miten Roosa, haluatko heittää tässä vielä meidän kuuntelijoille jotakin kannustetta tähän ilmaisuhaasteeseen? Roosa: Niin. No, siis vähän sama, mitä tässä äsken puhuttiin just do it, niin jos sulla on ollut sellainen haave, että sä haluat jollakin tavalla ilmaista itseäsi, niin vaikka jonkun biisin keinoin, jonkun esityksen keinoin, kuvataiteen keinoin. Just, että vaan tee se. Ja ota se haaste, että nyt oikeasti tee se, mitä sä olet pitkään haaveillut. Ja se voi olla myös semmonen, että uskalla puhua jostain vaikeasta asiasta. Riko tabuja. Kerro jotain. Mä tavallaan haastan siihen, että kertoo jotakin, ehkä omaa mielenterveysmaailmaa jollekin, mitä kokee, mitä ehkä ei ole kehdannut kertoa. Ja kattoo, mikä se vastaanotto on, ja sitä kautta ehkä löytää siihen joku luovuuden keino. Mutta enemmän mä ehkä haastan semmoseen rohkeuteen ja uskallukseen siitä, että uskaltaa kertoa, mitä oikeasti kokee. Se ei ole millään tavalla häpeä, että on esimerkiksi jotakin mielenterveysongelmia. Nina: Kiitos Roosa. Ja kiitos kaikille meidän Kulttuuriliiterin kuuntelijoille ja luovaa oloa jokaiselle.

Tilaa uutiskirjeemme