Kulttuuriliiteri, jakso 4: Täl puol aavaa soi tango arjen luovuudelle

Kulttuuriliiterin vieraana Markus Raivion ja Nina Tuitun seurassa on Mielenterveyden keskusliiton vuoden 2022 kulttuurikummi: artisti, runoilija ja lauluntekijä Kyösti Mäkimattila. Hyppäsimme syyssateita pakoon tangon syvimpään olemukseen sekä kuvailutulkkasimme Martti Innasen Tangolaulaja -maalauksen vuodelta 1986. Miten musiikki voi avata tunnekokemuksia ja kannatella vaikeina hetkinä? Mistä syntyy hyvä kohtaaminen ihmisten välillä? Miten voi tehdä hyvää pienillä sanoilla? Kuuntele Kyösti Mäkimattilan kannustus luovuuden pariin.

Podcast tekstinä

Täl puol aavaa soi tango arjen luovuudelle Nina: Kuuntelet Mielenterveyden Keskusliiton Kulttuuriliiteriä. Tervetuloa Tuitun ja Markuksen seuraan syyssateita pakoon. Tällä kertaa vieraanamme on artisti, runoilija, laulaja, ja myöskin Mielenterveyden Keskusliiton uusin kulttuurikummi Kyösti Mäkimattila, tervetuloa. Kyösti: Kiitos. Ilo olla täällä. Nina: Me ollaan täällä pitkin kesää katseltu Martti Innasen hienoja taideteoksia. Ja tänään ollaan ripustettu tänne enkä sinuakin lähellä oleva teos, Tangolaulaja nimeltään, minkä Innanen on maalannut silloin jo -86 vuonna. Jos hieman kuvailutulkattaisiin meidän kuuntelijoille tätä teosta. Markus: Mukava olla mukana taas kerran pohtimassa Huuhaa Innasen syvällistä tuotantoa. Tangolaulaja teos, tosiaankin, niin kun sä sanoit, -86 tehty, ehkä kiteyttää sellaisen tietyn hillityn charmikkaan tunnelman, joka tangoon kuuluu. Siihen kuuluu myöskin sellainen, ei liian intohimoinen meininki, vaan se tyyli on tärkeä. Ja niin kun tiedetään, että Huuhaa oli kiinnostunut parodioimaan tangoa. Ja hän on jotenkin kiteyttänyt siihen jotain arvokasta myös sitä kautta, että hän maalaa tangolaulajalle sellaset Elvis-pulisongit, ja todella hienon sormuksen, jossa on musta kivi. Mä jäin miettimään sitä aikakautta -85, -86, muistaakseni -85 taisi olla ensimmäiset Seinäjoen Tangomarkkinat. Silloin alkoi tavallaan sellanen uusi buumi, joka toi mukanaan uudenlaisen elementin siihen tangoon. Jos mietitään tangon historiaa, joka oli jo sinänsä semmonen fuusio argentiinalaista intohimotangoa, joka sitten jossain 1900-luvun alussa vähän ehkä suoristettiin. Ja kun se muodostui sellaiseksi aika omintakeiseksi tangoksi. Oikeastaan se mikä, siitä vanhasta tangosta jäi, oli semmoset rumbamaiset beguinet ja sitten habanera-rytmi. Mä mietin sitä aikakautta, jolloin myöskin muusikon ne taustahenkilöt, jotka oli tekemässä iskelmämusiikkia, siinä mun mielestä vähän vaihtui. Ennenhän oli tosi sellasia jazzpainotteisia kavereita, jotka toimi siellä taustalla, ja yhtäkkiä alkoikin tulemaan tämmösiä rhythm and blues -vaikutteisia kavereita, kuten Kassu Halonen ja Harri Rantanen ja Anssi Nykänen ja Björniset ja nämä. Ja ne tulikin ihan erilaisesta kulttuurista. Ne oli enemmän rock ja rhythm and blues, ja he yhdistyi jotenkin perinteiseen suomalaiseen tangomusiikkiin. Mun mielestä se sormus on jotenkin osoitus jostain, ja ne pulisongit varsinkin. Jotenkin siinä kiteytetään jotain, siinä on myöskin jonkinlaista ajan ristiriitaa. Kyösti: Mulle tuo kuva on siis tuttu. Samalla tavalla mä ajattelen, tai mulle tango on siis juurimusaa. Mä koen tangon niin, että jos juurimusiikkia ajatellaan, se kertoo kansan syvistä tunnoista. Ja se, mikä erottaa Suomitangon vaikka arkkutangosta on just se, että ehkä johtuen vaikka sodan jälkeisen Suomen jälleenrakennusajan voimakkaasta polarisaatiosta ja siitä, että se oli aika työorientoitunutta ja protestanttista se elämän meno, niin tarvittiin vastapainoksi kauneutta, ja vähän satumaata ja onnenmaata. Ja se on tehnyt Suomitangoon sen jännän vivahteen, että ne tekstit on usein runollisia, lyyrisiä. Eikä niin kun Argentiinassa, että argentiinalainen tango on enemmän bluesia, tarinat on arkipäiväisempiä. Saatetaan laulaa jostain naapurin koirasta, tai aprikoosipuun kasvamisesta, tai istuttamisesta, tai mistä ikinä. Ja mun mielestä se, mikä Suomessa on ehkä häivyttänyt vähän sitä ajatusta, että se on juurimusiikkia, kun tekstit on semmosia maalailevia ja vertauskuvallisia. Usein ollaan vähän vaikka tuonpuoleiseen yhteydessä, tai johonkin menneeseen, tavoittamattomaan. Ja siihen mun mielestä sitten se ympäristö, missä kuitenkin ollaan sen musiikin kanssa pääsääntöisesti oltu tekemisissä, niin on vaikka parin haku, kumppanin etsintä, tanssiravintola, tai tanssilava, niin siitä tule minusta aika kiehtova ristiriita. Ihminen onkin siinä sitten ikään kuin kaikkein paljaimmillaan sen asiansa kanssa. Ja sitten siellä taustalla on tämmönen (henkilö) kantasormus sormessaan, ja semmosta pidättyväistä patoutumaa, tai pidättynyttä kiihkoa sydän täynnä julistaa niitä hienoja lauluja. Siitä tulee minusta jo aika monta kerrosta siihen, vaikka just tähän kyseiseen tauluun. Markus: Niin, eikös tango ollut myöskin protesti. Se suomalainen tango oli protestimainen, voisiko sanoa tommoselle perinteiselle rautalankameiningille? Kyösti: Joo, se tunnelma. Mä ajattelen niin, että aina menee tällasta aaltoliikettä vaikka suosiossa. Niin sitten 60-luvun alkuvuosina, kun tangon kovin kärki taittui, ja tuli tilalle rautalanka ja laulettu rautalanka ja pop vähitellen nuorisomusiikiksi. Niin sitten semmoset parinkymmenen vuoden aallot, että sitten Topi ja Agentsit kun uudelleen lämmitteli vanhoja tangoja, mutta yhdistikin vähän siihen rautalankaelementtejä, niin sitten siitä tuli ikään kuin uusi sellanen. Ja mä olen tätä paljon funtsannut, että se ei ollu juuri tosiaan enempää, kun vähän yli 20 vuotta se edellinen piikki, ja sitten nähtiin taas seuraava. Ja tanssilavat sai uusia tähtiä. Se on minusta myös yksi arvo tossa tangolaulaja kehyksessä, että se kulttuuri saattoi olla jo alemmuustilassa, mutta löytyi tämmönen mylly, joka tuotti sitä. Ja sitäkään ei ollu kukaan ajatellut, että kuinka kauan sen myllyn kannattaa jauhaa. Markus: Ihan totta. Se on totta, että Agents tuli ihan samoihin aikoihin, 80-luvun puolessa välissä oli ne juhlavuodet. Kyösti: Kyllä. Markus: Miten se kuitenkin toi sen tangon vielä vähän toisenlaiseen. Ja niin kun tiedetään, niin heidän suuria esikuvia oli Reijo Taipale ja Olavi Virta. Ehkä se Huuhaan ajatus oli vielä jotenkin, voisko sanoa parodioida sitä. Kyösti: Niin. Mäkin koen just niin, että vaikka Elsa kohtalon lapsi, tai vaikka omassa ohjelmistossa oleva Hiljaista on -fokstrotti. Niin olen tosi usein miettinyt, että just se, että Suomeen tuotettiin elokuvatähtiä kiertämään tanssilavoja, niin Huuhaa lähteekin pässin kanssa, mikä on tavallaan niin tavallista, mitä vaan voi tanssilavoilla olla. Tai siis, jos mietitään maaseudun tanssipaikkoja, niin niille ihmisille ei siinä pässissä ole mitään ihmeteltävää. Mutta se, että vadelmalimonadille perso pässi kulkee siellä keikoilla, niin onhan siinä jo ihmeteltävää. Markus: On. Mä muistan, Huuhaa sanoi joskus, että hän haluaa tuoda pässin sen takia, että ihmiset pitää kaikkea ulkomaalaista jotenkin eksoottisena. Mutta se ei ymmärtänyt sitä, että pässi on itse asiassa hyvinkin tuttu hahmo sille jengille, joka siellä tanssilavoilla kävi. Sitten oli tietenkin Kuuvan Tango pelargonia, joka tavallaan myöskin vei överiksi jotain semmosta, mitä siinä vanhassa tangossa kuuluu. Kyösti: Niin. Ja tavallaan just se, että vaikka Suomen kansa ottikin sen sitten kirjaimellisesti sen viestin, niin eihän siinä mitään pahaa ole. Päinvastoin se on mun mielestä iloista, jos voi käydä näin, että parodiaksi tarkoitettu puhuttelee monella tavalla. Siinähän on vaan silloin jotain neroutta minusta. Markus: Niin mustakin ilman muuta. Sitten mua tietenkin kiinnostaa se ajatus siitä tangon, voisko sanoa, niin kun sä äsken mainitsit, vähän tuonpuoleisesta, vähän sellasta ajatusta, jopa vähän kuoleman ihailustakin. Jopa semmosta, että ”oi, jospa mä pääsisin jonain päivänä vielä johonkin sellaiseen paikkaan, jossa mä saisin rauhoittua ja olla jotenkin rauhassa”. Kyllä mä uskon, että Monosen Satumaa tangossa tämä kuuluu selkeesti tämä ajatus siitä. Ja Ennen kuolemaa, tai jotain muita tangoja. Siinä ihan selkeesti ollaan tosi isojen asioiden äärellä, ja samaan aikaan tehdään siitä viihdettä. Kyösti: Niin. Tämä on just se, mistä mä usein jaksan puhua, ja keskustella. Kun puhutaan kevyestä musiikista, niin okei, se asu on kevyt, ja se miljöö voi olla just viihdekeskus, on se sitten tanssipaikka, tai ravintola, tai laivan yökerho. Mutta kyllä niihin kolmen minuutin annoksiin on usein kätketty sitten, vaikka just Monosen koko traaginen 37-vuotinen elämänkaari. On se kyllä aika paljon pakattuna semmosta elämän tuskaa niihin muutamiin lauluihin. Mä olen niitä paljon esittänyt elämäni aikana. Ja just huomaan tietynlaista ikäkriisiä läpi käydessäni, että mä olen 20 vuotta kiertänyt ammatikseni tanssipaikkoja, ja sinä aikana on aika paljon maailma muuttunut. Mutta semmonen tietty kaukokaipuuseen ja kauneuden kaipuuseen liittyvä ohjelmisto on kyllä säilyny meillä. Ne tuntuu jotenkin tarkoituksenmukaiselta ilta illan jälkeen, että näitä on mukava esittää näitä lauluja, jotka vähän syvemmin puhuttelee. Marko: Niin kun sä sanoit aluksi, että sä näet tangon juurimusiikkina, niin eikös tuo ole aika tyypillinen juurimusiikin piirre? Kyösti: Niin. Markus: Niissä puhutaan aika kovista kohtaloista. Kyösti: Kyllä Markus: Missä voi olla murhamiehiä ja traagisia onnettomuuksia ja kuoleman haju jotenkin on mukana. Mutta se tapa, miten se esitetään, varsinkin tangossa silleen aika hillitysti, niin siinä on ehkä se kontrasti, mikä siitä tekee niin viehättävän. Kyösti: Se kontrasti, ja sitten se tavallaan pakottamaton kyky nähdä kauneutta myös semmosissa raadollisissa elämän välttämättömyyksissä, mitä jokaisen tielle tulee. Oma kuolema, tai läheisen kuolema, tai tämmöset asiat, niin niiden hellävarainen esittely on minusta se, mikä tässä kohtaa tekee tällasesta viihteestä ja sekulaarimusiikista minusta taidetta siinä mielessä, että sen merkitys on erittäin syvä. Ja paljon muutakin, kun vaan se pinta ja muoto, mikä esitellään vain siinä kolmessa minuutissa. Markus: Aivan. Juuri näin. Nina: Tästä olisi hirveen kiinnostava jatkaa lisää siitä, että minkälainen merkitys musiikilla voi olla tunnekokemusten avaamisessa? Onko sulla Kyösti omasta elämästä jotakin sellasta, jota sä haluaisit jakaa, jossa musiikki on kannatellut esimerkiksi vaikeitten tilanteiden yli. Kyösti: Kyllä mun on ihan helppo, mielessä on montakin tilannetta omasta elämästä. Ja mulla on ollut se tapa ihan pikkupojasta asti, ensimmäisillä kesätyörahoilla ostin mankkarin. Sillon siinä oli tärkeä ominaisuus, siinä oli rec-toiminto, eli saattoi C-kasetille äänittää radiosta omia lempikappaleita. Kyllä mulle on toiminut jo ihan silloin kouluvuosina tsempparina, ja semmosena lohtuna lempilaulut. Mä muistan, esimerkiksi vielä lukioikäisenä mä äänitin kasetin täyteen samaa kappaletta, 90 minuutin TDK:n ja kuuntelin sitä korvalappustereoilla. Eli vaivuin tietynlaiseen tilaan päästäkseni. Just vaikka, muistan sen ihan hyvin, asuimme pienessä kerrostalokämpässä koko viisihenkinen perhe. Ja kävin lukiota, niin koko sen bussimatkan aina kuuntelin korvalappustereoilla. Ikään kuin virityin siihen koulupäivän haasteisiin. Se on ollu mulle kyllä hyvin merkittävä kanava. Markus: Joo. Ihan samoin mulla. Oikeestaan se ajatus siitä, että on ollut niin paljon sellasia asioita ja tunteita, joita me kaikki tiedetään. Jos mä nyt sanoisin tuhat sanaa sulle, niin mä en pysty ihan tarkalleen vielä kertomaan, miltä musta tuntuu. Mutta sanomatta sanaakaan tommosella improvisaatiolla pianolla, mikä tässä vois esimerkiksi olla, niin mä väitän, että sä tajuat ihan täysin, mikä se mun tunne on. Musiikilla on joku sellanen taso, joka läpäisee sellasen rationaalisen järjen. Tietenkin siihen liittyy muistot, ja kaikki sellaset asiat. Jos mä ajattelen jotain hetkiä, kun mä olen ensimmäisen kerran tanssinut Porin Nuorisotalolla jonkun tytön kanssa, niin en mä sitä biisiä koskaan unohda, enkä sitä tunnelmaakaan, kun mä kuulen sen Sabrinan joskus aina radiosta. Kyösti: Ai, sulle se on Sabrina. Mulle se on Bryan Adams. Markus: Joo. Sä olet minua vähän nuorempi, se liittyy siihen. Nina: Ihania muistoja. Ja mullakin täällä alkoi kouludiskon joku Scorpions soimaan päässä, että tällähän se mennään. Markus: Niin. Sehän voi olla mitä tahansa. Jos mä mietin mun lapsia. Me kuunnellaan jotain lastenlauluja, mun kymmenvuotias poika nyt kuuntelee paljon Metallicaa ja Eminemiä. Mutta sitten, kun mä kysyn Leolta, että mikä on sun lempibiisi, niin se on Pii pii pikkunen lintu. Jotenkin siinä on mielenkiintoista se, että kaikesta siitä rajuudesta ja identiteetistä riippumatta ne on ne hetket, mikä tuo hänelle jotain. Se vie hänet johonkin sellaseen tunnelmaan. Kyösti: Mä kuuntelen korvat hörölläni, mulla on kolme tytärtä, mä olen ihan ihmeissäni, mä en saa selvää, mitä laulussa lauletaan. Ja mulle sitten kerrotaan, että: ”Iskä, sä oot niin fossiili, että sä et tajuu, mutta tämä on K-Poppia”. Sitten mä tajuan, kun mulle kerrotaan, että siinä lauletaan muutama sana englantia sinne tänne, mutta pääasiassa koreaa. Sen takia mä en tajua. Että nämä on myyny paljon enemmän, kun sun kaikki idolisi yhteensä, että ne on myyny satoja miljoonia, ja ne on ihan mielettömän suosittuja. Ja sitten ne kuulostaa tytöiltä, mutta ne on nuoria poikia, mutta ne laulaa falsetista ja korkealta ja kovaa. Sitten just kuitenkin, kun mä yllätän lapseni joskus harvoin laulamasta yhdessä, niin he harjoittelee kolmiäänisesti Heinillä härkien kaukalon. Sitten ollaan kuitenkin niin sanotusti musiikin parissa myös, että kokonaan ei ole toivo menetetty. Markus: Sitten musiikki liittyy mulla myös tunnetasolta tosi vahvasti niihin unelmiin, mitä mä elin just siinä ala-asteen, yläasteen aikoina, jolloin alkoi kehittymään sellasia ajatuksia mieleen, että jonain päivänä mä vielä teen tätä musiikkia ammatikseni. Ja sitten mä olen siinä peilin edessä tennismailan kanssa, ja kuunnellaan niitä Beatlesin juttuja, tai jotain, mitä se ikinä onkaan. Ja mä alan rakentamaan itselleni, mä saan edelleen mielettömiä fiiliksiä siitä, kun mä esitin, että mä mahdollisesti joskus olen tällasessa bändissä. Yks mulle ehkä isoimpia juttuja oli nimenomaan Pelle Miljoonan levyt, ja joku Tumppi Varosen Tahdon rakastella sinua, mikä kuulosti musta silloin tosi hurjalta. Kyösti: Mulle siis Quuppa oli ihan tajunnan räjäyttävä hahmo. Näin jonkun pienen pätkän telkkarista jotain Dingon livekeikkaa. Ja silloin vanhempani vielä olivat puutarhayrittäjiä, niin siellä työtilassa oli paljon ämpäreitä ja pahvilaatikoita, niin kyllä niistä tehtiin ekat rumpusetit niistä olemassa olevista elementeistä. Ja se vei kyllä semmoseen jännään tilaan se musa, ja se vie edelleen. Mun on ihan helppo eläytyä. Mä muistan ihan tarkkaan ne hetket ja ne tuntemukset. Ja samoin kun nyt olen omien lasteni kanssa keskustellut asiasta. Mä löysin jonkun vanhan ystäväni kirjan, mihin täytettiin näitä omia haaveita esimerkiksi, niin kyllä mä olen kirjoittanut johonkin siskoni ystäväni kirjaan, että minusta tulee isona rock, ROKC, rockmuusikko. Eli en mä muista kyllä haaveilleeni mistään ammatista sen enempää. Että muusikkoudessa on ollu joku, mikä on todella pienestä asti vetänyt puoleensa. Ja just varmasti se on ollut se syy siihen, että jo ihan lapsena on kokenu tosi voimakkaita positiivisia tuntemuksia sen musiikin ansiosta. Se on jotenkin puhutellut eri tavalla, vaikka mä olen aina ollu innokas penkkiurheilija, niin urheilusuositukset ei ole elähdyttänyt niin paljon, kun vaikka jonkun hienon laulun kuuleminen tai kokeminen. Markus: Ja musiikissa on nykyään niin helppo olla hyvä, paljon helpompi kun ennen. Kyösti: Se on totta. Markus: Sä saat tehtyä tosi laadukasta elektronista musaa aika kotikonstein ja ilman minkäänlaista edes soittimenkaan hallintaa. Mun mielestä se on jotenkin hieno juttu. Kyösti: Kyllä. Se kynnys on tietyllä tavalla madaltunut. Markus: Joo, se luovuus alkaa olla siinä keskiössä, että osaatko tehdä biisin vai et. Ei niinkään se, miten sä sen tuotat. Mä mietin, kun mä opiskelin musiikkiterapiaa, niin tuolla Sibelius Akatemian koulutuskeskuksessa, ja siellä harjoiteltiin soittamaan pianoa vanttuut kädessä. Siitä poistettiin kaikki ne elementit siitä osaamisesta, keskityttiin siihen tunteeseen, ja siihen kommunikaatioon, sanotaan näin. Se tuotti mulle suuria haasteita, koska mä olin ajatellut musiikin hyvin ammatillisesti. Ja ehkä mun ajatus musiikista alkoi pikkuhiljaa olemaan aika analyyttistä, ja se ehkä häiritsi. Näin vanhemmalla iällä mä olen alkanut löytämään toisenlaisen tavan kuunnella musaa. Kyösti: Tämä on just, minkä mä olen huomannut, että lapsillani on kännykässä joku sovellus, jonka kanssa he pystyy tekemään niin, että mä olen ihan puulla päähän lyöty. Vanha esimerkki, että mä leikin puupalikoilla tuon ikäisenä ja te teette tällasta samalla, kun te teette läksyjä ja syötte välipalaa, niin te värkkäätte tommosia demoja. Sitten on itse aivan, että okei, että tämän verran maailma on 30 vuodessa muuttunu. Se on muuttunut aika paljon. Markus: Tosi paljon Kyösti: Ja monessa kohtaa hyvään suuntaan. Ja se on myös yksi asia, mitä mä olen paljon musiikissa, vaikka on oma musiikkimaku, niin vois antaa ymmärtää, että on arvoiltaan jotenkin konservatiivinen, niin se, että se estetiikka on mieluisaa siellä menneessä ajassa, niin en välttämättä kyllä haikaile menneeseen. Mä olen paljon jutellu ikäihmisten kanssa tästä samasta asiasta, että ei he sieltä menneestä välttämättä kaipaa juuri mitään muuta, tai ole ottaneet mukaansa, kun ne laulut ja niiden laulujen muistot. Se on muuten ollu aika ankaraa ja pelkistettyä arkea. Markus: Kyllä. Mulla tulee vielä yks semmonen tunnetaso musiikista mieleen, että kun on kokenut ensimmäisen kerran sen, että on soittanut jonkun kanssa yhdessä, ja sitten kun yhtäkkiä sä huomaat, että nyt tämä muuten menee aika nappiin, tai nyt me ollaan jotenkin hetkellisesti tässä ajassa, me sulauduttiin yhteen. Niin se tunnehan on tosi korjaava, tai voisko sanoa tukea antava, että mä pystyn olemaan jonkun kanssa sellasessa yhteydessä, missä me selkeesti kuullaan toisiamme, voidaan jopa reagoida mitä tehdään sen musan kautta, vastata toisillemme. Niin se on ihan mieletön fiilis. Kyösti: Mulla on ihan lähihistoriasta tämmönen esimerkki, että mulla on kuusimiehinen kokoonpano lavalla. Ja mä olin itse päättänyt, että mä järjestän tanssi-illan kotilavalla. Ja sitten koronan ansiosta mulla on yhtäkkiä se tilanne, että vain yks vakkari kokoonpanon jäsenistä on pystyssä ja meillä on seuraavana päivänä keikka, jota mä en halua perua. Sitten viisihenkisessä bändissä on neljä tuuraajaa ja sitten se ilta menee ihan putkeen. Mulla on tietysti hyvät nuotit, ja kaikkein kovimmat jampat, jotka Suomessa oli vapaana, niin pääsi tulemaan. Ja ei me tietenkään ehditty mitenkään sitä ohjelmistoa käydä läpi ennen iltaa. Voitiin vaan luottaa siihen, että kaikkien musikaalisuus ja nuotinlukutaito on riittävällä tasolla, ja he kaikki ikään kuin ylitti itsensä. Niin mä huomasin monta kertaa illan aikana, että tää on ihan mieletöntä. Tämä on ihan jotain käsittämätöntä, miltä tää musta itsestä tällä hetkellä tuntuu. Se, mitä yhdessä kaikki samaan aikaan tuottaa, niin se luo semmosen energian, että siellä on ihmiset aivan haavi auki, että mitä tapahtuu? Koska heille tietenkin kerroin sen, mikä tilanne meillä on, että ollaan tämmösellä old stars kokoonpanolla nyt liikkeellä. Ja siellä on paljon tuttuja, jotka tuntee meidän ohjelmiston, ja tietää, miltä normaalisti kuulostaa, ja sitten kaikki on siitä energiasta lumoutuneina. Se on kyllä jotain semmosta, mitä sois kaikkien pääsevän joskus kokemaan, myös tekijänä. Ja mä olen paljon miettinyt sitä, että mä tiedän ihmisiä, jotka on aikaihmisinä aikuisiällä vasta lähtenyt musiikin pariin, niin sitä mä kyllä vahvasti kaikille suosittelen. Se on kyllä antoisa maailma, eikä se edellytä mitään virtuositeettia, etteikö voisi löytää itseään yhtäkkiä esiintymislavalta. Markus: Joo, ei se ole taitoasia, vaan se on jotain ihan muuta. Kyösti: Se on jotain ihan muuta. Mä esimerkiksi olen ymmärtänyt, no ehkä ukulele oli pari vuotta sitten vielä suositumpi juttu, kun tänään, mutta mä näin hiljattain yhden vanhan muusikon, joka oli jo ajatellut, että hänellä on soitot soitettu. Niin annapas olla, heillä on nykyään ukuleleorkesteri joka kokoontuu viikoittain. Tällanen isohko äijäporukka, joilla on kaikilla jonkinlainen muusikkotausta, mutta ei välttämättä. Ja sitten he tekee isoja ukulelenumeroita ja nauttii musiikista ja tekevät keikkoja myös. Siinä on mun mielestä esimerkki, että se kynnys voi oikeasti olla tosi matala, ja silti voi olla hienoja keikkoja, sitä yhdessä tekemisen vahvaa kokemusta. Nina: Jotenkin nousee tosta mieleen just se, että musiikki antaa mahdollisuuden kohtaamiseen. Ja se kohtaaminen on sellanen asia, jonka äärellä voitais mennä vielä vähän eteenpäin. Mä olen Kyösti kuullut, että sä olet tehnyt aikamoista muutakin työtä, kun musiikin parissa. Eli olet ollut ilmeisesti vankilassakin töissä ja kohdannut erilaisia ihmisiä. Olisi kauheen kiva kuulla, että mistä sun mielestä syntyy hyvä kohtaaminen ihmisten välillä? Kyösti: Jos mietin omaa työhistoriaa ennen keikkamuusikkoutta, niin merkittävimmät kohtaamiset on ollut vanhustyössä. Eli mä lukioikäisestä alkaen olin Turun Ukkokodissa kesätalkkarina, ja siellä mulla synty tosi monta semmosta pitkään jatkunutta ihmissuhdetta. Ja ne oli varmaan yksi ihan keskeinen syy, miksi mä sitten kesä kesän jälkeen halusin sinne uudestaan töihin. Ja se oli mulle kyllä ihan jotain muuta, kun pelkkä kesätyö. Se nimenomaan perustui siihen, että semmonen peruskohtaaminen niin, että kun mä menen sinne aamuvarhaisella, ja usein vaikka alan siistimään pihaa, joko nurmikon leikkuuta, tai istutusten kastelua, tai hiekka-alueiden haravointia tai vastaavaa. Niin sitten siihen tulee vanha mies, ja sellasen kanssa aletaan keskustelemaan. Se, että oliko tällainen vanha mies esimerkiksi tehnyt elämänuransa vaikka raudoittajana, vai oliko eläkkeellä oleva lääninrovasti, niin sillä ei ollu mitään merkitystä. Kun hän siinä verskoissaan ja aamutohveleissaan tuli jutulle, niin se opetti mulle tosi nuorena jo semmosen, että se, miten sinut kohdataan, tai miten se sun tekeminen ja sun oleminen huomataan, ja miten sä huomaat sen toisen ihminen, niin se ei vaadi mitään sen kummempia kehyksiä. Se voi tapahtua ihan siinä, molemmat aika paljaina siinä tilanteessa vilpittömästi vaan halutaan vaihtaa kuulumiset ilman, että siinä on kummallakaan mitään odotuksia, tai tavoitteita. Semmonen mulla nyt ensimmäisenä tulee mieleen, semmonen on parasta ihmisen kohtaamisessa semmonen välittömyys. Tässä elämässä ollaan koko ajan semmosessa tavoitteellisuuden oravan pyörässä, niin se, että kaks ihmistä kohtaa, eikä siinä ole kummallakaan mitään tavoitteellisuutta, niin semmonen on mun mielestä jotenkin puhdistavaa. Markus: Ihan samoilla linjoilla. Ja mun mielestä tuo oli tosi tärkeä pointti tuo tavoitteellisuuden minimoiminen siinä kohtaamisessa, että se kohtaaminen voi olla hyväksyvä just semmosena, kun sä siinä tilanteessa olet ilman mitään selkeetä päämäärää. Musiikissahan on paljon tämmösiä elementtejä kanssa. Kaksi soittajaa mistä tahansa yhteiskuntaluokasta, tai uskonnosta, tai poliittisesta suuntautumisestaan, tai mitä tahansa, on tyttö tai poika, niin voidaan luoda tosi vahva kohtaaminen. Kyösti: Kyllä Markus: Mä olen miettinyt sitä jopa niin, että siinäkin on se yhdistävä tekijä, ehkä muusikkoudessa identiteetti, että me ollaan soittajia. Ja ihmisethän haluais kuitenkin kohdata myös heidän vahvuuksistaan käsin. Mä olen huomannut sen, että jos mä olen sattunut olemaan vaikka junassa, ja satun sairastamaan astmaa, niin jos mä näen siinä ravintolavaunussa jonkun etsivän astmapiippua, niin ei mulla tule semmosta fiilistä, että menempä esittelemään itseni, että: ”Hei, säkin olet astmaatikko, niin mäkin ja mulla on tän värinen piippu.” Mutta jos mä näen, että hänellä on kitara selässä, vaikka en tietäis, mä voisin ihan hyvin kysyä ventovieraalta ihmiseltä, että mikäs kirves sulla siellä on, onko siellä Gibsonia vai Fenderiä siellä laukussa, että mäkin olen soittaja. Tunnetko sä sitä, tunnetko sä tätä. Ja semmosen yhteyden rakentaminen, yhteisen samankaltaisuudenkin kautta jotenkin rakentaa. Toi ikäviesti on vielä kivempi, kun tavallaan siinä te ette ole edes samaa ikäryhmää, ja silti te voitte kohdata. Kyösti: Viime viikonloppuna oltiin Tukholmassa laivaristeilykeikalla, ja se oli tämmönen oikea risteily, että laiva oli muutaman tunnin Tukholmassa. Mä sitten kävelin siellä ja yllättäen siellä oli aika paljonkin katusoittajia pitkin poikin Drottninggatania. Niin yksikin kohtaaminen oli tällanen, että (katusoittaja) sattui soittamaan tuttua klassikkoa, kansainvälistä standardia ja sopivasta sävellajista, niin mä menin hetkeksi aikaa siihen laulamaan mukaan. Heitin sitten muutaman kolikon. Meillä oli just tällanen universaali kohtaaminen, että ei me esittäydytty, en mä jääny siihen sen enempää juttelemaan, mutta laulaa kajautin siinä hetken aikaa niin, että meidät kyllä huomattiin. Nina: (naurua) Kuulostaa hauskalta. Sitten mä mietin tota sun runoilijaminää, että sinähän aika sillä tavoin omista yksityisistä hetkistä myöskin, olet runojen kautta tuonut semmosta herkkyyttä, mikä mun mielestä antaa myös mahdollisuuden kohdata sinut ihan eri tavalla. Ja mä voisin lukea yhden sun runon, jos sopii. Kyösti: Sopii. Nina: Eli tässä sun kirjassa Valoina toisillemme, mikä on tuosta 2019 vuonna ilmestyneestä neljännestä runokokoelmasta, niin löytyy mun mielestä aivan ihana runo. Mä tähän heti pysähdyin, kun mä tämän kirjan sain käteeni. Runon nimi on Lohtu. Lohtu Ei, ei taivas ole koskaan ihan pimeä, joskus vain pilven karheikot kasaantuvat juuri sinun ja taivaan väliin. Mutta siellä se on aina, valojansa täynnä, lamppuja, roihuja ja liekkejä, vähän niin kuin saunalyhty, jonka toit pihan poikki aittani ovensuuhun. Ja minä tunsin lamppuöljyn tuoksussa sateenkaaren kaikki värit, kuulin ainoan valon. Päivän valjettua, öljyn loputtua, me olemme vieläkin se pihanurmeen painunut lyhdynrengas, yhtä katoava ja totta. Musta tässä oli ihana se hetkellinen ja semmonen, jotain semmosta sä tavoitat - vaikutelmia, jonka sä jaat todella koskettavalla tavalla muillekin. Ja toi tommonen lohdun tuominen, ja valon tuominen on aika monessa sun teoksessa läsnä. Sä haluat jakaa jotakin (siitä) meille muillekin. Kyösti: Mä olen lähdössä mukaan yhteen TV-tuotantoon, ja siinä oli tämmönen ennakkohaastattelu, missä kysyttiin, että mikä on rohkeinta, mitä mä olen tehnyt. Niin mä vastasin siihen jotenkin niin, että se, että mä avaan itseni yleisölle pari sataa kertaa vuodessa. Se on mun mielestä rohkeeta. Ja se on myös asia, mihin mä ihmisiä kannustan. Mä luin semmosen hienon sanan jostain artikkelista kuin ostrakismi. Eli sellanen kokemus, että ei tule huomatuksi, niin se näkyy aivoissa samassa kohtaa kun kipu. Niin mä ajattelen sitten heti sen vastakohtaa: tulla huomatuksi, niin jos se näkyisi sitten aivoissa samassa kohtaa, kun mielihyvän tunne. Pienillä sanoilla, joko kirjoitetuilla, tai ääneen sanotuilla, niin niillä voi tehdä valtavasti hyvää ilman, että se vaatii sen kummempaa tuottamista tai taloudellista vakautta. Siinä on mun mielestä sellanen mahdollisuus, mitä me ei kauheesti käytetä, ja mikä meillä kaikilla on koko ajan. Sen takia mä teen sitä itse. Nina: Sehän vaatii tosiaan sen, että olla herkkyyden äärellä. Niin se vaatii rohkeutta. Ja samalla se on ihan mieletön voima. Kyösti: Niin. Mä koen sen niin, että se on semmonen asia, mitä voi myös harjoitella, missä voi kehittyä. Ei se ole minulle mitenkään (itsestäänselvyys). Taas mä tuon omat lapseni tähän, huomaa, että he on mun mielessä aika paljon. Mutta kaikille lapsilleni esimerkiksi esiintyminen ei ole mitenkään itsestään selvyys. Mä koitan heitä muistuttaa silloin tällöin aina, että mäkin olen se ujo maalaispoika, joka on vaan sitten toistojen myötä tottunut siihen. Ja osaa käsitellä sen sitten, että nykyään suorastaan nauttii esiintymisestä, eikä ne kielteiset tunteet saa juuri koskaan minkäänlaista roolia. Siitä tulee semmonen positiivinen kierre. Nina: Tässä välissä olisi kiva kuulla sun itse lukemana joku näistä sun ihan turuks kirjoitetuista runoista. Saataisko me pieni runonäyte tähän väliin? Kyösti: Kyllä saadaan. Mä jotenkin innostuin tuosta Tangolaulaja taulusta. Se on tietysti itselle semmonen tuttu maailma, ja siitä on tullut tehtyä niin sanotusti empiirisiä runoja. Sen kerran (RUNO) Sen kerran ko mää avasin Suuren tankolaulukija, ni emmää ollup päässy eres sin aavam meren toispual, ko mää jo rupesim muistelemmaa, et mimmost se täl puol avaa parhaimmillas ollenka onka. Ja sit mä muistin koht sen yhren ehtoon, ko sää naistentunnil tulit määrätietosest ottamaa omas. Tanko ku rupes soimaa, ni puheensorina lakkas, ihan niinko valokki hiuka himmeni ja Helsinkist tullu orkesteri pisti parastas. Sen kerran ko mää meinasin sannoo jottain, ni huamasin sun tanssivan silmäk kiin ja me jatkettii vaa simmottos värssy loppuun saak, herkäst ja rauhallisest, sanattomast ja lähekkäi. Ja sit mää muistan ain sen yhren ihmeellisen kerran, ko soitto lakas ja tanssiki, mut sali ja kaik muu siin ympäril jatko vaan pyärimist ja mää en nähny muut ko sun maalatun suus ja kuullu muut ko kauneimma lauseen, mitä miäs voi kuul: ”Lähreks mun tykö kaffel ja sillivoileiväl?” Nina: (naurua) Kiitos Kyösti, ihana oli kuulla tämä! Markus: Loistavaa. Nina: Sä olet meidän Mielenterveyden Keskusliiton uusi kulttuurikummi. Ja kummiudessa on semmosia hienoja velvoitteita, että pääsee kannustamaan myös muita. Minkälaisen kannustuksen sä haluaisit antaa meidän kuuntelijoille luovuuden pariin? Kyösti: No, mä haluan sanoa kaikille kuuntelijoille niin, että se luovuus on meissä kaikissa. Usein puhutaan luovasta ihmisestä, ja mä aina silloin mietin, että onko maailmassa muka ihmisiä, jotka sanoo itsestään, että mä en ole yhtään luova. Mä epäilen sitä. Eli kaikissa meissä on luova ihminen. Ihan se, jo vaikka päivittäinen tapa elää aamusta iltaan, tai se valveilla oloaika, niin se on jokaiselta ikään kuin luova suoritus, jokainen päivä on erilainen. Niin samalla tavalla mä ajattelen niin, että sen tekemisen voi ulottaa myös sellaiseksi, että siitä on iloa muille. Ne voi olla aika pieniä asioita, arjen asioita. Voi vaikka roskapussia viedessään heittää pienen tanssimoovin ja huomata, miten sälekaihtimet välähtää naapurustossa. Tai sitten vaikka liikenteessä voi tehdä luovia ratkaisuja, ja antaa nätisti tietä ja vilauttaa valoja kiitokseksi. Ne on sellasia asioita, mistä sen oman luovuuden voi ikään kuin herätellä. Ja sen jälkeen tehdä vaikka tallenteita. Nykyään on kaiken maailman hienoja, edullisiakin laitteita, joilla pystyy tuottamaan iloa muille. Äänittää vaikka tervehdyksiä, tai sitten, mikä on itselle hyvin mieluisa, ottaa kynä käteen ja vihko eteen, ja sommitella sanoja, tai piirustuksia muitten iloksi. Mä kannustan kaikkia sellaiseen, koska olla iloksi toisille, mikä sen hienompaa tässä elämässä. Nina: Ihana kannustus, kiitos Kyösti. Meillähän on parasta aikaa meneillään tämä Runo kasvaa lauluksi -kilpailu Mielenterveyden Keskusliitossa, joka tällä viikolla päättyy. Mutta tähän mennessä ollaan jo saatu, melkeimpä lähentelee sataa runoa. Tässä ihanassa kilpailussa, niin meillähän tulee olemaan palkintona sitten se, että sä sävellät ainakin yhden näistä runoista meille lauluksi, joka tullaan kuulemaan sitten Ystävän päivän aikoihin. Ja tätä kyllä odotetaan kovasti! Millä mielellä olet tähän kilpailun sävellystyöhön lähtemässä? Kyösti: Kyllä mä olen tosi innoissani. Tai se on oikeestaan itselle ollut semmonen korona-ajan suurimpia lohtuja, että meillä on ystäväpiirissä monta intohimoista laulun tekijää. Ja sitten meillä on studio, missä pystytään niitä aikaansaannoksia pistämään talteen. Just se, että nykyään on kaikenlaisia laitteita niin, että ei tarvitse olla mitään ihmeellisiä, hienoja studiotiloja saadakseen ihan kelvollista jälkeä. Odotan innolla ja aion olla kyllä tuottelias näiden tekstien suhteen. Sävelkynä on terävänä! Nina: Hienoa. Eiköhän me toivoteta meidän kaikille kuuntelijoille oikein luovaa syksyä, ja pistetään noi meidän luovuuden siivet vauhtiin. Sekä Kyösti, että Markus kiitos teille, ja oikein hyvää luovaa aikaa.

Tilaa uutiskirjeemme